Näin joskus dokumentin Kate Bushin faneista, jotka suhtautuivat muusikkotähteen kuin parhaaseen ystävään, jota vain eivät ole tavanneet vähään aikaan. Pitkän hiljaisuuden viettänyt Bush oli julkaissut uuden levyn Aerial (2005), mikä oli tietenkin faneille Tapahtuma. Eräälle naispuoliselle seuraajalle oli tärkeää kuunnella levy ensimmäistä kertaa rituaalinomaisissa olosuhteissa. Hän matkusti katebushmaiseen miljööseen, muistaakseni jollekin sumuiselle nummelle, ja laittoi kuulokkeet korvilleen.
Vuonna 2007 tehty dokumentti Come Back Kate palasi mieleen, kun luin Tommi Uschanovin (s. 1975) uutta esseekokoelmaa Kuinka musiikkia käytetään. Siinä Uschanov pohtii nimenmukaisesti musiikin käyttötarkoituksia. Pohdinnalla on henkilökohtainen perusta, ja hän voisi hyvin kuunnella arvostamansa Beethovenin sinfoniaa samalla maksamakkaravoileipää syöden. Hän tervehtii ilolla kaikkia ilmiöitä, jotka poistavat musiikista sitä ympäröivän pyhyyden ja koskemattomuuden tunnun. Musiikkia ei tarvitse ylevöittää pitääkseen siitä, mikä kuulostaa suhteellisuudentajuiselta.
Uschanov tunnetaan laajasta tietämyksestään, oli aihe mikä tahansa. Väitteille löytyy aina lähteet, ja faktoissa ollaan tarkkoina. Uschanovilla on pakkomielteitä, kuten hyvällä esseistillä kuuluukin olla, mutta joskus hän menee niissä niin syvälle, että halu seurata hyytyy. Miehellä välähtää silti sen verran tiuhaan, että uuttakin kirjaa lukee mielellään.
Hänellä on myös taito löytää ilmiöitä, joista kukaan ei ole kuullut. Tässä kirjassa esitellään Belgiassa 1960–70-luvun taitteessa alkunsa saanut musiikin kuluttamisen tapa, popcorn, jossa tanssitaan tietyn levyiltä soivan musiikin tahtiin. Vitsi on siinä, että musiikki voi olla tyylilajiltaan mitä tahansa teinipopista souliin. Ainoa yhdistävä tekijä on se, että musiikkia soitetaan popcorn-tilaisuuksissa. Popcorn edustaa käyttämiskeskeisintä musiikkikäsitystä, mitä kuvitella saattaa.
Musiikkia Uschanov on käsitellyt lyhyesti edellisessä esseekokoelmassaan Sininen tango, mutta nyt keskitytään pelkästään siihen. Esimerkit tulevat sekä klassisesta että populaarimusiikista. Aikajänne ulottuu 1700-luvulta nykypäivään. Kirjassa käsitellään musiikin arvottamista ja äänentoistoa. Hifisteistä kirjoittaessaan Uschanov muistuttaa, että hifistinaiset ovat vaiennettu ryhmä.
Katalogimusiikki on puhdasta käyttömusiikkia: kun tarvitaan 28 sekuntia sen taustalle, että kaksi kyynistä poliisia ajaa autolla nuhjuisessa suurkaupungissa, hakusanoilla löytyy juuri oikeanlainen musiikki. ”Musiikin merkitys on sen käyttö kulttuurissa tai yhteiskunnassa”, Uschanov mukailee yhtä suosikkifilosofiaan Ludwig Wittgensteinia.
Kun puhutaan musiikin käytöstä, pitää puhua esteettisestä mausta. Olennaisen teoreettisen taustan sille tarjoaa 1700-luvun eurooppalainen filosofia, jossa maku miellettiin vastaavaksi kuin fyysinen makuaisti. ”Maistamme” taideteoksen välittömästi. ”Taideteos tai sen ainesosa – musiikissa esimerkiksi sävelmä, sointukulku, esitystapa, sointiväri, laulun sanoitus tai äänitteen akustinen tilavaikutelma – kolahtaa ensin, ja vasta sitten alan analysoida, miksi se tarkkaan ottaen kolahtaa”, Uschanov kirjoittaa. Tässä ei ole mitään poikkeuksellista. Luulisi, että enemmistö suhtautuu esteettiseen elämykseen niin, että ensin maistetaan ja vasta sitten maistellaan makua tarkemmin.
Moni näyttää uskovan neromyyttiin, jonka mukaan pieni nerojen joukko luo mestariteoksia, jotka kaikkien kuuluu tuntea. Uschanov vierastaa tällaista käsitystä ja arvostaa musiikissa ammattitaitoa enemmän kuin neroutta. Hän väittää, ettei ole kuunnellut yhtään levyä vain siksi, että se kuuluu yleissivistykseen. Kaikkien aikojen kanonisoiduinta jazzlevyä, Miles Davisin Kind of Blueta, Uschanov kuuli vasta pari vuotta sitten vahingossa. Sekin alkoi kiinnostaa alttosaksofonisti Cannonball Adderleyn, ei Davisin takia.
Kirjan jäntevimmässä osuudessa tarkastellaan sosiaalisen ja yksityisen välistä vastakkainasettelua. Akateemisen poptutkimuksen suurmiehen Simon Frithin mukaan musiikkielämys on luonteeltaan sosiaalinen. Musiikki määrittää vahvasti identiteettiä ja se näkyy ulospäin. Frithin 1990-luvulla esittämä ajatus ei ole kantanut kuitenkaan nykypäivään, Uschanov toteaa. Musiikkia kuunnellaan yhä enemmän privaatisti, esimerkiksi kuulokkeilla julkisessa tilassa.
Uschanovin mukaan identiteetin tärkeys tuntuu nykyään ilmenevän siinä, miten sitä suojellaan maailmalta, eikä siinä, miten sitä julistetaan maailmalle. Somessa omaa musiikkimakua esitellään lähinnä perjantai- ja lauantai-iltana humalassa, muuten sitä pidetään teinimäisenä. Uschanov lainaa musiikkipsykologi John Slobodaa: useimmat kokemukset musiikista ovat arkisia ja yksilöllisiä, eivät erikoisia ja sosiaalisia.
Tutkimukset osoittavat Uschanovin mukaan toisaalta senkin, että esteettisen mielihyvän intensiivisyys kasvaa, kun kokemus jaetaan toisen kanssa. Kokemusten intensiivisyyden väheneminen vaikuttaa olevan ikään kuin yksityisyyden lisääntymisestä maksettava hinta, joka nykyään katsotaan maksamisen arvoiseksi.
Toinen taideteoreetikko, jonka kanssa Uschanov ottaa yhteen, on Teemu Mäki. Kirjassaan Taiteen tehtävä (2017) Mäki asettaa taiteelle neljä missiota: viisauden tavoittelu, tunne-elämän kehittäminen, nautinto ja keskustelu. Uschanov ei ymmärrä, miten taide voisi tehdä ketään viisaammaksi, koska eivät taitelijatkaan ole keskimääräistä viisaampia. Sama pätee tunne-elämän kehitykseen. Mäen mukaan taiteeseen kuuluu nautinto, mutta hän ei tarkoita sillä helppoa rentoutumista, ”akkujen lataamista”, jotta voisi palata sen jälkeen virkeänä kuluttamaan. Taidenautinto on vaativampaa. Uschanov ei jaa tätäkään käsitystä. Kaikki tarvitsevat joskus psyykkistä rauhaa, hän sanoo. Uschanov vain ei palaa levon jälkeen kulutushihnalle, vaan tekemään yhteiskuntakritiikkiä.
Uschanov suhtautuu ynseästi musiikkikriitikoihin, jotka määrittelevät hyvän ja huonon maun: ”Kriitikoilla ei ole oikeutta määräillä, millaisesta musiikista saa pitää tai olla pitämättä, mutta myöskään musiikin tekijöillä ei ole oikeutta määräillä, millaisia merkityksiä heidän musiikilleen tulee antaa tai olla antamatta.” Pitääkö tämä kuitenkaan paikkaansa? Eikö nykyään ole vallalla pikemminkin käsitys, jonka mukaan ihmiset saavat nauttia taiteestaan miten lystäävät ja tulkita sitä vapaasti, eikä kenenkään makua saa morkata?
Uschanov ottaa lyhyesti kantaa viime aikojen cancel-kulttuuriin, jossa tuomitaan moraaliton taide tai taiteilija. Moraalittomuus on kuitenkin huono peruste taiteen torjumiselle. Johann Sebastian Bachin Johannes-passiossa on antisemitistinen väite, jonka mukaan juutalaiset murhasivat Jeesuksen. Miles Davis taas oli väkivaltainen ja manipulatiivinen tavalla, joka voisi nykyisenä MeToo-aikana johtaa miehen uran päättymiseen. Molemmat ovat kuitenkin hahmoja, jotka tekivät omalla vuosisadallaan merkittävää musiikkia.
Tämän ajan moraalikäsityksiä uhmaavia taiteen tekijöitä ei pidä lakaista maton alle, päinvastoin. Heistä pitää puhua juuri siksi, että heidän taiteensa on niin hyvää kuin se on. Pitää myös kyseenalaistaa ajatus, jonka mukaan taide tekee ihmisistä parempia. Tällainen lähestymistapa opettaa vain itserakkautta ja innoittaa ei-humaaneja asenteita, Uschanov siteeraa musiikkitieteilijä Richard Taruskia. Tästä aiheesta hän olisi voinut kirjoittaa enemmänkin.