Tavaran henki

Marja Saarenheimo: Esineiden perimmäisestä olemuksesta. Vastapaino 2020. 135 s. Tietokirja.

[dropcap]A[/dropcap]ikaamme värittää jännitteinen suhde tavaraan. Ensinnäkin tavara esiintyy halun kohteena; kukapa ei joskus olisi halunnut uutta tietokonetta, puhelinta, kirjaa tai vaatekappaletta. Samalla tavaraa on kuitenkin valtavasti liikaa ja siitä halutaan eroon. Esineisiin saatetaan myös suhtautua välinpitämättömästi: tavarat saatetaan hylätä ja hävittää pienenkin vian ilmaantuessa sen sijaan, että niitä pidettäisiin korjaamisen arvoisena. Välinpitämättömyyden vastavoimaksi nousee emotionaalinen kiintymyssuhde, jonka seurauksena käyttökelvottomasta ja jopa haitallisesta romusta voi olla mahdoton luopua.

Psykologi ja psykoterapeutti Marja Saarenheimo on perehtynyt näiden ristiriitojen herättämiin kysymyksiin esseekokoelman muodossa. Olisiko tavaroihin mahdollista löytää toisenlaisia, täydentäviä näkökulmia, ehkä jopa sopusointuinen suhde? Mitä esineet oikeastaan ovat, ja mitä ne merkitsevät? Mikä on niiden paikka maailmassa ja erityisesti inhimillisessä elämässä?

Esineiden perimmäisestä olemuksesta sisältää kuusi esseetä. Kokoelma lähtee liikkeelle tavara-ahdistuksesta, etenee muiden tavaroille annettujen merkitysten kautta ja päätyy lopulta hahmottelemaan vastausta siihen, mitä on olla esine.

Esineiden ylimäärä tuottaa elämään kitkaa. Tavaroista on huolehdittava, ne vaikeuttavat arjessa luovimista ja muodostavat sekamelskan, johon kulloinkin tarvittavat kapineet katoavat. Lisäksi niiden muodostamat röykkiöt ovat esteettinen haitta. Ne eivät ole ainoastaan siivoamisen kohde, vaan myös haittaavat siivoamista. Joskus saattaa vaikuttaa siltä kuin esineet hallitsisivat ihmistä eikä toisin päin.

Saarenheimo muistuttaa, ettei tavaroista aiheutuva haitta ole ainoastaan niiden omistajan ongelma, vaan niiden paljouteen liittyy vakavia moraalisia haasteita. Aluksi tavarat on valmistettava, ja vain jukuripäisimmille silmänsä sulkijoille voi enää olla epäselvää, että nykyinen kulutuksemme on mitä suurimmalta osin koko planeettaa uhkaavaa ylikulutusta. Lopuksi tavarasta on hankkiuduttava eroon – minkä näemme esimerkiksi valtamerten muovikurimuksina ja Afrikkaan kannettuina tekstiilijätevuorina.

Yritämme vuoroin sietää tavarapaljoutta, vuoroin taistella sitä vastaan. Keskeisimpinä käytännön ratkaisuina näyttäytyvät niin kapistusten järjesteleminen kuin hävittäminenkin. Kamppailu hallitsematonta roinakaaosta vastaan saa monen turvautumaan alan ammattilaisiin, sellaisiin kuin Marie Kondo ja Ilana Aalto, jotka tarjoavat erilaisia näkökulmia, strategioita ja vinkkejä siihen, miten selviytyä tavaroiden maailmassa.

Marie Kondo kehottaa kiittämään poisheitettävää esinettä yhteisistä vuosista ja hyvästä palveluksesta. Tämä kiistämättä helpottaa luopumaan esineistä paremmalla omallatunnolla. Saarenheimo arvelee, että tavaran kohtaamisen ja hyvästelemisen ajatus tulee konmarittamiseen japanilaisesta uskonnollisuudesta, shintolaisuudessa edelleen vallitsevasta animismista. Animistin maailmassa kaikella on sielu, niin ihmisillä, eläimillä ja kasveilla kuin kivillä ja tarve-esineilläkin.

Mutta miksi esineen kiittäminen vetoaa Kondon suomalaisiinkin lukijoihin? Vaikka läntinen uskonelämä ja filosofia ovat irrottautuneet animismista, sielukkuuden tunne pohjautunee vaistoihimme hyvin perustavalla, jopa biologisella tasolla. Taipumus tai kyky kuvitella, miltä toisesta oliosta tuntuu, on empatian ja kaiken sosiaalisen elämän perusta, ja sitä sovelletaan alituiseen muihinkin kuin ajatteleviin olioihin. Useimmat meistä lienevät kokeneet animistisia tuntemuksia ainakin lapsuudessaan. Pikkulapsi rakastaa pehmonalleaan, ja äkäinen teini, miksei aikuinenkin, saattaa kiukustua epäkuntoiselle koneelle. Kun luovumme itsellemme merkityksellisestä tavarasta, annamme sen mieluiten hyvään kotiin, jossa sitä osataan arvostaa – ikään kuin esineen olisi parempi olla siitä piittaavien omistajien hallussa kuin kirpputorilla tai jätelavalla.

Esseekokoelman kiinnostavin kirjoitus, Romupalatsi, käsittelee hamstraamista. Se kiinnittyy viime vuosisadan alkupuolella New Yorkissa eläneisiin Collyerin veljeksiin: Miehet olivat haalineet taloonsa yhteensä 140 tonnia kaikenlaista tavaraa sanomalehdistä kokonaisiin autoihin. Veljekset kuolivat lopulta, kun romuvuorten alla kulkeva käytävä sortui, ja he jäivät loukkuun omaisuutensa keskelle. E.L. Doctorov on kirjoittanut veljeksistä romaanin, josta Saarenheimo on poiminut syvälle menevän lainauksen. Siinä sokea Homer Collyer ajattelee ahtaassa kolossaan: ”Tunnustelen kirjoituskoneitani, pöytää ja tuolia vakuuttuakseni aineellisesta maailmasta, jossa tavarat vievät tilaa, jossa ei ole aineettoman ajatuksen loputonta tyhjyyttä, sitä, joka ei johda kuin itseensä. […] Pelkään eniten sitä, että kadotan ne lopullisesti, ja asuttavakseni jää vain tyhjä loputon mieleni.”

Doctorov lähestyy tässä sartrelaisittain tulkittua fenomenologiaa: mieli on aina suuntautunut johonkin ja hakee olemassaoloaan tiedottomista esineistä. Ilman ulkoisia kohteita mieli on tyhjä – sitä ei oikeastaan edes ole olemassa. Minä rakentuu ja on olemassa ainoastaan suhteessa ulkoisiin esineisiin. Elämme väistämättä tavaroiden maailmassa. Bourdieuhun ym. viitaten Saarenheimo kuvailee, miten häilyvä ihmismieli hakee ulkopuoleltaan vakaita, muuttumattomia kiintopisteitä, joihin tukeutua. Ympäröimme itsemme kiinteillä esineillä, joihin kiinnitämme persoonamme. Kun ostamme tavaraa, ostammekin tietynlaista minuutta. Esineet ovat kieltä, joka kertoo asemasta, arvosta ja identiteetistä. Ne puhuvat ihmisen historiasta ja mieltymyksistä. Niihin kytkeytyy muistoja, ne ovat osa muistiamme.

Esineet voivat kantaa mukanaan muutakin kuin muistoja tai sosiaalista asemaa: ne ovat paitsi osa omistajaansa myös osa sitä, jolta tai josta ne on saatu. Psykoanalyytikon silmissä pehmoeläintä tai muuta niin sanottua siirtymäobjektia kanniskeleva lapsi kuljettaa mukanaan vanhempiensa hoivaa ja läsnäoloa. Pehmoeläin tosin on esimerkkinä hankala: jos joitakin esineitä on helppo sieluttaa, niin niitä, jotka on erityisesti siihen tarkoitettu, sellaisia jotka jo valmiiksi esittävät eläviä ja ajattelevia olentoja. En esimerkiksi usko oman nalleni koskaan edustaneen vanhempiani, vaan sillä oli aivan oma elämänsä. Kokemus siirtymäobjektista on kuitenkin tunnistettavissa toisaalla. Kirjoitan tätä 20 vuotta sitten kuolleen isäni collegepaita päälläni. Se kuuluu niihin esineisiin, joissa hän on edelleen läsnä. Jokaisen tällaisen esineen tuhoutuminen tai katoaminen tuntuu kuin jälleen pieni pala häntä häviäisi.

Omat käsittelynsä kokoelmassa saavat Francis Pongen proosarunojen esinekuvaukset, tavaroiden vieraannuttaminen, ja, lopulta, esineen perimmäisen olemuksen kysymys. Tekstit ovat, sananmukaisesti, esseitä, yritelmiä. Ne haparoivat aiheestaan otetta sen sijaan, että lukittautuisivat valmiisiin vastauksiin, ja varsin usein Saarenheimo onnistuukin löytämään ajatuksilleen kiehtovia ja puhuttelevia muotoiluja.

Antiikista periytyvää ja Descartesissa kulminoituvaa sielu–ruumis-jakoa on purettu modernissa filosofiassa ansiokkaasti: mieli ja ruumis ymmärretään jo enimmäkseen erottamattomina, ne ovat toinen toistansa. Saarenheimo jatkaa dikotomian purkamista edelleen. Hänen ajattelussaan katoaa myös sisäisen ja ulkoisen raja: ”En enää tiedä, missä ihmisen ja esineen raja kulkee tai onko sellaista ylipäänsä olemassa.”

Tämä rajojen katoaminen ei sinänsä ole mitään yllättävää tai tavatonta – mutta se viehättää. Vielä viehättävämmäksi se muotoutuu, kun Saarenheimo rikkoo esineiden sisäisen dikotomian: ”Esineet ovat yhtä aikaa materiaalisia ja merkityksellisiä. On vaikea nähdä, kuinka nämä kaksi ulottuvuutta voitaisiin täysin erottaa toisistaan.”

Lopulta Esineiden perimmäisestä olemuksesta jättää keskeneräisen vaikutelman. Ei siksi, että yksikään essee olisi sinällään keskeneräinen, huonosti kirjoitettu tai toimittamaton. Ei siksi, etteikö kirja olisi kaikkien sivujensa väärti. Vaan siksi, ettei kirjoittaja vienyt käsittelyään saturaatiopisteeseen asti. Monet tavaran keskeisimmistä ulottuvuuksista, esimerkiksi hankkimisen tai valmistamisen vaivannäkö arvon synnyttäjänä tai esineen tulevaisuuteen suuntautuva potentiaali ohitetaan kevyesti tai niihin ei tartuta ollenkaan. Muutenkin näitä hyvin ajateltuja ja kirjoitettuja esseitä olisi mielellään lukenut vielä muutaman.