Taviskirjailijan kasvutarina

Kreetta Onkeli: Kutsumus. Sammakko 2010. 240 s. Romaani.

Toisille kirjailijanelo on tarkoituksetonta kompurointia, toisille säihkettä ja salamavaloja. Kreetta Onkeli saa tästä asetelmasta paljon irti romaanissaan Kutsumus. Kritiikki on julkaistu ensi kerran Särön numerossa Suomi Perkele (17-18).

*

[dropcap]K[/dropcap]reetta Onkelilla on verraton kyky kirjoittaa suomalaisen yhteiskunnan väliinputoajista, sellaisista huomaamattomista, keskinkertaisista ihmisistä, joiden keskinkertaisuus on niin äärimmäistä, ettei sitä pääse karkuun. Nämä henkilöt ajelehtivat elämänsä läpi pystymättä saavuttamaan edes keskivertoihmisille saavutettavissa olevia asioita. Onkelin toisen romaanin Beigen (Sammakko, 2005) päähenkilö Vappu on niin mitäänsanomaton, ettei onnistu saamaan edes seksiä, joten hänen elämänsä kietoutuu miehenkaipuun ympärille. Kotirouvan (Sammakko, 2007) Sirre puolestaan elää päämäärätöntä elämää, kunnes sattumien kautta ajautuu kolmikymppisenä kotirouvaksi, eikä itsenäisyytensä menettäneenä pysty irrottautumaan kodista, josta muotoutuu perhehelvetti.

“Kirjailijat ovat sattuman lapsia”

Kutsumuksen keskushenkilö Sanelma Salminen on hänkin tuttuun onkelimaiseen tapaan jostain niin syvältä harmaudesta, ettei häntä erota tapetista. Hän ajautuu tahdottomasti elämässään, joskin hänestä tulee jotain tavanomaisuudesta poikkeavaa – kirjailija. Onkelin käsittelyssä kirjailijuudesta, siis nimenomaan Sanelma Salmisen kohdalla, kuitenkin karisee kaikki hohto; Sanelma on jopa kirjailijana niin tavallinen ja harmaa, että hänen kirjojensa nimetkin ovat niin proosallisia kuin Tilillä ei ollutkaan mitään, Ihmiset jotka tuntevat toisensa vaikka eivät haluaisi ja Tänä aamuna hyvin hautunutta puuroa. Sanelman kirjailijuus on arkista puurtamista, huolehtimista toimeentulosta yksinhuoltajaäitinä ja kamppailua alati väijyvää mielikuvituksen ja inspiraation ehtymistä vastaan. Hän ammentaa aiheensa arjesta ja kotoisesta ympäristöstä laitakaupungin vuokra-asunnossa.

Onkeli saa Sanelman uran kuulostamaan vaihtoehdottomuudelta:

”Olin ollut kirjailija monta vuotta. Se oli ainoa vaihtoehtoni selvitä. En osannut muuta. Elämä keskittyi kotiin. Hoidin siellä vauvan ja kirjoitin kirjani.”

Sanelman vastaparina nähdään ystävä Gunnevi Björkenheim, yhdellä runokokoelmalla itsensä menestykseen sinkoava hannuhanhi, jonka esikoisteos myy 100 000 kappaletta. Gunnevi edustaa maailmallisuutta, reilusti tyrkkyä ja häpeämätöntä taiteilijatyyppiä, joka on tietoinen luomiskyvystään ja varma onnistumisestaan. Sanelmalle Gunnevin suurieleisyys tuntuu vieraalta ja hyökkäävältä; kun Gunnevi näyttää runokokoelmansa käsikirjoitusta Sanelmalle, isolla kirjoitetut kirjaimet näyttäytyvät tälle vihaisina ja silmille hyppivinä:

”Mainitsin viinin rohkaisemana, että Gunnevi voisi käyttää myös pieniä kirjaimia. Gunnevi ei halunnut mielistellä. Selitin, että jos Gunnevi todella luotti runoihinsa, hänen ei tarvitsisi korostaa niitä isoilla kirjaimilla. Se oli kikkailua. Kapitaaleista syntyi vaikutelma, että tämä kirjailija huusi.”

Sanelman ja Gunnevin suhde omaan kirjailijuuteensa tulee esille siinä, miten he kuvittelevat julkisuuden kohtelevan heitä. He tarkkailevat itseään mutta eri tavoin. Gunnevi on itse oma yleisönsä. Hän tekee asioita sillä asenteella, että odottaa huomion valokeilan jatkuvasti osuvan itseensä, ja että huomio on positiivista ja imartelevaa. Sanelma puolestaan tarkkailee itseään tuomitsevasti ja kriittisesti. Hänelle huomio on itsensä nolaamista tai täydellistä näkymättömyyttä.

Absurdi sankari

Onkelin mukaan teos on päivitetty versio Mika Waltarin Haluatko kirjailijaksi? -ohjekirjasta aloittaville kirjoittajille. Romaani on satiiri ja ajankuva, mutta sen voi nähdä myös absurdina kertomuksena, ja päähenkilön voi nähdä absurdina sankarina, joka ei mahda mitään kohtalolleen.

Sanelman kirjailijuuden perimmäinen paradoksi piilee siinä, että hän kirjoittaa ja julkaisee kirjoja, mutta kirjailijana hän on niin tuntematon ja huomaamaton, ettei hänen uutuusromaaniaan löydy edes Akateemisesta – tai löytyy vasta myyjän perusteellisen etsimisen tuloksena, yksi tilattu kappale takahuoneesta. Kirjailijaesiintymisiin, silloin harvoin kun hän saa kutsun sellaisiin, ei tule yleisöä, tai Sanelma joutuu kiusallisiin tilanteisiin kun hänet sekoitetaan henkilökuntaan. Gunnevilla taas on niin paljon vientiä, että hän joutuu lepuuttamaan yleisölle vilkuttamisesta väsyvää kättään. Hän ei myöskään voi juopotella, koska jokaiselle päivälle riittää esiintymisiä, ja on säilyttävä freesin näköisenä.

Sanelma sen sijaan joutuu aina uudelleen vastatusten oman mitättömyytensä kanssa. Onkelin huumorin ominaislaatu tulee parhaiten esiin, kun hän kuvailee Sanelman vastoinkäymisiä pienissä ja triviaaleissa asioissa. Yleisötilaisuuteen kutsutun kirjailijan käsissä kynätkään eivät suostu yhteistyöhön:

”Sain kynän. Naksuttelin sitä saamatta kärkeä pysymään esillä. Ruuvasin kynän auki. Kirjoittaisin musteputkella. Ei ollut paperia. Avasin kirjan. Muutin mieleni. Ei kannattaisi käyttää kirjaston omaisuutta muistiinpanoihin.”

Onkelin kirjailijalle kirjailijuus on Sisyfoksen kivi, ja hänen kohtalonsa on kamppailla sen kanssa ilman toivoa siitä, että lopussa kiitos seisoisi. Kirjailija myös näkee tämän kirjailijanaolonsa tarkoituksettomuuden. Ajatellessaan omaa kirjoittamistaan Sanelma ajattelee pellen kompurointia:

”Minä olin kompastunut kirjoittamiseen. Jokaisen kirjan jälkeen nousin ylös, jokaisen kirjoitustyön alkaessa kompastuin uudestaan. Sellaista oli minun elämäni kirjailijana. ”

Kohtalon edessä voimattoman absurdin sankarin lohtu on kuitenkin siinä, että hänen kohtalonsa on hänen omansa, ei kenenkään muun:

”Elämä ei ollut ollut hyvää, mutta se oli ollut omaa…”

Kutsumus on jälleen osoitus siitä, miten luontevasti Onkeli saa henkilöhahmoillaan ja asetelmillaan sekä tavaramerkikseen muodostuneilla lyhyentöksähtävillä lauseillaan suomalaisen todellisuuden näyttäytymään absurdissa valossa. Lopputulos on kevyttä ja painavaa samaan aikaan, naurattavaa ja vakavaa.