Kungfutsen Keskustelut-teos alkaa virkkeellä: ”Opiskella ja sitten panna oppimaansa käytäntöön – eikö tämä olekin suuri ilo?” Mestari Kungfutsen oppeja tallentaneen klassikon – jolla on ollut valtaisa merkitys koko itäaasialaisen kulttuurin ja yhteiskunnan muotoutumisessa – ensimmäinen sana on siis ”opiskella”, kiinaksi xue.
Tämä sana on yksi kiinalaisen kulttuurin ydinkäsitteistä, ja sen merkitystä maan henkisessä perinteessä on vaikea yliarvioida. Osallistuin kerran Pekingin yliopiston luennolle, jossa tiukkailmeinen professori sanoi xuen olevan kiinalaisten dna:ssa. Kyse ei ollut pelkästään metaforasta.
Kungfutselle xue tarkoitti nimenomaan perinnetapojen, rituaalien ja klassikoiden opiskelua, tarkemmin sanoen ulkoa opiskelua. Keisarikaudella virkamieskokeeseen osallistuvan nuoren miehen oli hallittava kungfutselaiset klassikot (joiden määrä vaihteli) käytännössä ulkoa, ja virassa palvellessaan hänen oli osattava siteerata kutakin kanonisoitua tekstiä oikeassa tilanteessa ja kontekstissa.
Näin ollen kirjallisuudella ja kirjallisella oppineisuudella oli suuressa määrin didaktinen merkitys. Vanhaa kansanrunoutta tallettanut Shijing eli Laulujen kirja tuntuu olleen yksi Kungfutsen suosikkiklassikoista, ja hän korostaa sen merkitystä useaan otteeseen. Esimerkiksi Keskustelujen kohdassa 17.9 hän toteaa oppilailleen:
”Nuorukaiset, miksi ette opiskele Lauluja? Ne voivat inspiroida ja koulia näkemyksiä. Ne voivat opettaa tulemaan toimeen toisten kanssa ja hallitsemaan ikäviä tunteita. Ne opettavat kotona palvelemaan isää ja kodin ulkopuolella palvelemaan hallitsijaa. Ne myös opettavat lintujen, eläinten, kasvien ja puiden nimiä.”
Kungfutsen maailmassa kirjallisuutta, edes runoutta, ei lueta nautinnon tai kevytmielisen huvituksen vaan opiskelun ja oppimisen, xuen, vuoksi.
Kungfutsen lanseeraamat opilliset ja pedagogiset periaatteet ovat edelleen vahvasti elossa kaksi ja puoli tuhatta vuotta mestarin kuoleman jälkeen. Kiinalaisessa ja laajemminkin itäaasialaisessa koulutusjärjestelmässä on vallalla niin sanottu objektivistinen tietokäsitys, jonka mukaan tieto on olemassa tietäjästä irrallaan. Opiskelijan tehtävä on etsiä kulloinkin vaadittu tieto ja tarvittaessa osata ilmaista se halutussa muodossa. Tästä tieto- ja oppimiskäsityksestä seuraa neljä keskeistä korkeakoulutusta määrittävää tekijää:
Ensimmäinen on behavioristinen opetusmetodi, jossa opettaja ikään kuin kaataa tietoainesta oppilaitten päihin. Tieto kulkee opetustapahtumassa yhteen suuntaan, ja oppilaitten tehtävänä on vastaanottaa sitä parhaimman kyvykkyytensä mukaan.
Tästä minulla on myös omakohtaisia kokemuksia. Keväällä 2018 olin Taiwanissa aloittelemassa väitöskirjatutkimustani ja kävin viikoittain seuraamassa kirjallisuudenprofessori Tsai Yun luentoja Taiwanin kansallisessa yliopistossa. En koskaan unohda ensimmäistä luentokertaa. Professori Tsai ilmestyi pienehköön seminaarihuoneeseen vaaditulla kellonlyömällä, tervehti nopeasti opiskelijoita, istahti paikalleen ison pöydän ääreen, kaivoi kassistaan paksun nipun valmiiksi kirjoitettuja papereita – ja alkoi lukea suoraan niistä.
Suomalaiseen, oppilaitten aktivoimista ja opetuksen monimuotoisuutta korostavaan pedagogiikkaan tottuneelle järjestely tuntui suorastaan koomiselta, kunnes se alkoi tuntua piinalliselta. Professorin paperistalukua kesti täydet kolme tuntia, joiden aikana oli yksi lyhyt vessatauko. Ympärilläni olleet opiskelijat, joista osa näytti hämmentävän nuorilta, istuivat katatonisina paikoillaan ja kuuntelivat. Osa teki varovaisesti muistiinpanoja. Kolmen tunnin aikana kukaan ei tehnyt ainuttakaan elettä, joka viittaisi kärsimättömyyteen, väsymykseen tai tylsistymiseen. Jollakin tasolla se herätti myös ihailua.
En silti haluaisi palata moiseen jäykkään ja opettajakeskeiseen opetustyyliin, joka sallii vain yhdenlaisen – ja sangen passiivisen – oppimismallin. Nykyään tiedämme, että eri opiskelijat oppivat hyvin erilaisilla tavoilla, ja luennoinnin elävöittäminen esimerkiksi visuaalisilla havainnollistuksilla, ryhmätöillä ja keskusteluilla antaa tilaa opetussisältöjen monimuotoiselle omaksumiselle. Kollektivistinen ”yhden koon” pedagogiikka ei huomioi oppilaiden erilaisia tarpeita eikä anna tilaa omakohtaisen tai kriittisen ajattelun kehkeytymiselle.
Toinen objektivistisen tietokäsityksen seurauksista on opettajan ylikorostunut auktoriteetti. Jos yltiömodernissa kasvatustieteessä opettaja nähdään pikemminkin oppilaslähtöisen itseohjautuvuuden mahdollistavana ”oppimispoluttajana”, Kiinassa opettajan rooli on suorasukaisempi ja inhorealistisempi. Kuten eräs kiinalainen ystäväni kerran totesi, kiinalaisessa koulussa opettajan tehtävänä on osoittaa oppilaan virheet ja puutteet. Jo alaluokilta lähtien kiinalaislapset totutetaan siihen, että luokan priimukset saavat osakseen punaisia kukkia ja julkisia kehuja, kun taas muut joutuvat nielemään häpeäänsä ja vanhempiensa nuhteita.
Juuri opettajan ylikorostunut auktoriteetti kaikkine lieveilmiöineen on yksi niistä asioista, joihin länsimaisen opiskelijan on Kiinassa opiskellessaan ajoittain vaikea suhtautua. Syksyllä 2015 olin Nanjingin yliopistossa opiskelemassa kiinan kieltä. Vuosikurssin alussa opettaja Zhao katseli nimilistaa, äkkäsi minun tulevan Suomesta ja kertoi, että hänellä oli aiemmin ollut toinen miespuoleinen opiskelija Suomesta. Sanoin, että sepä kiinnostavaa. Tähän Zhao totesi: ”Hän oli sinua komeampi.” Häkellyin niin, että menin sanattomaksi. Suomessa opiskelijan ulkonäön julkinen arvosteleminen ei tietenkään tulisi kysymykseenkään, mutta Kiinassa opettajalla on oikeus kommentoida myös hyvin henkilökohtaisia asioita.
Eräs ryhmässäni ollut ranskalainen tyttö pahoitti kovin mielensä, kun joulutauon jälkeen puhekiinan opettaja mainosti kovaan ääneen tämän lihoneen loman aikana. Kun satuin jokunen päivä myöhemmin juttelemaan kyseisen opettajan kanssa, yritin selittää, että länsimaisessa kulttuurissa toisten ihmisten ulkonäön julkista arvostelemista ei pidetä soveliaana. Hän näytti aidosti hämmästyneeltä.
Kolmas kiinalaisen koulujärjestelmän erityispiirre on ylikorostunut koekeskeisyys. Usein tuntuu, että kiinalainen koulu opettaa pikemminkin läpäisemään kokeita kuin varsinaisesti hallitsemaan laajoja oppikokonaisuuksia tai kehittämään oppilaan omakohtaista ajattelukykyä. Eräs pekingiläinen ystäväni naureskeli kerran, että yliopisto-opiskelu on hänelle kovin helppoa, koska hän on oppinut pänttäämään ennen koetta juuri ne asiat, joita tietää kokeessa kysyttävän. Tällainen oppimisen arviointistrategia ei tietenkään kannusta syvälliseen ja pitkäjänteiseen oppimiseen vaan hetkelliseen ja pinnalliseen ulkoa opiskeluun.
Jokaisen nuoren tärkein ja kammotuin koetinkivi on valtakunnallinen lukion jälkeinen gaokao, jonka perusteella opiskelijat jaetaan korkeakouluihin. Vaikka Kiina on valtava maa, todella hyviä yliopistoja maassa on vain kourallinen, minkä vuoksi taistelu niistä on armotonta. Paine menestyä gaokaossa on siis suuri, ja moni valmistautuukin kokeeseen vuosien ajan tavalla, jota lännessä pidettäisiin epäinhimillisenä. Tutustuin Nanjingissa nuoreen kemianopiskelijaan, joka kertoi ennen gaokaoa päntänneensä yli vuoden verran yksin huoneessaan joka päivä puolille öin ja heränneensä aamukuudelta jatkamaan opintoja. Tuona aikana hän oli nukkunut 5–6 tuntia yössä ja opiskellut käytännössä koko hereilläoloaikansa. Moni kiinalainen nuori ei osaa laittaa ruokaa, siivota tai pestä pyykkiä, koska heidän velvollisuutenaan ennen gaokaota on vain istua huoneessaan ja opiskella aamusta yömyöhään.
Moderni länsimainen pedagoginen ajattelu korostaa opiskelijan itseohjautuvuutta ja aktiivisuutta osana tiedonmuodostusta. Perinteinen kiinalainen malli taas kannustaa pikemminkin tulostamaan päästään vaadittu tietomäärä kuhunkin kokeeseen – ja rientämään sitten seuraavaan kokeeseen. Tästä seuraa myös ristiriitoja erilaisten pedagogisten periaatteiden kohdatessa. Eräs suomalaisessa korkeakoulussa opettava tuttavani kertoi erään kiinalaisen opiskelijan pahastuneen keskinkertaisesta arvosanasta. Opiskelija oli tunnollisesti toistanut esseevastauksessaan tunnilla opetetut asiat lähestulkoon sanasta sanaan, vaikka suomalainen opettaja nimenomaan oli kehottanut esittelemään omia näkemyksiään ja ajatuksiaan. Kiinalainen opiskelukulttuuri ei yksinkertaisesti ollut antanut opiskelijalle minkäänlaisia valmiuksia analysoida ja prosessoida vastaanotettua datamassaa.
Ihmisten valtava määrä, perusopetuksen kehno laatu ja armoton kilpailu opiskelupaikoista ovat luoneet pohjan yksityiselle opetus- ja tuutorointisektorille, joka on neljäs kiinalaisen koulutusjärjestelmän erityispiirre. Hallitus kielsi yksityiset opetuspalvelut kesällä 2021, mutta koska kysyntä niille on suuri, päätös synnytti alalle laajat mustan pörssin markkinat.
Koska kiinalaisessa nykyperheessä on lähes poikkeuksetta vain yksi lapsi, vanhemmat panostavat valtavia summia hänen menestymisekseen. Kun normaalit koulutunnit loppuvat, monet kiinalaislapset rientävätkin kodin sijaan loputtomille matematiikan, äidinkielen, englannin tai kemian tukitunneille. Varakkaitten mutta kiireisten perheiden vanhemmat maksavat usein tuutoreille, jotka auttavat lapsia suunnattoman läksyvuoren alla. Myös viikonloput menevät usein ylimääräisillä oppitunneilla tai läksyjen teossa.
Tämä kaikki tietysti lisää nuorten opiskelupaineita. Kun kaikki ympärillä opiskelevat taukoamatta, ei ole varaa hetkeksikään levähtää. Melkein jokainen tuntemani kiinalainen näkee gaokaoon liittyviä painajaisia vielä vuosia kokeen jälkeen. Varakas eliitti kiertääkin usein gaokaon lähettämällä jälkikasvunsa opiskelemaan ulkomaille, jossa opiskelupaikka irtoaa tukulla käteistä.
Mihin tämä kaikki mielipuolinen pänttääminen sitten tähtää? Kiinalaiskirjailija Han Hanin (s. 1982) mukaan nuoren yksilöllisyyden murskaamiseen. Han menestyi kouluaikoinaan kirjoituskilpailuissa mutta reputti useissa aineissa ja jätti lopulta koulunsa kesken. Hän kirjoitti kokemuksistaan selkeästi omaelämäkerrallisen romaanin Kolme porttia (2000, suom. 2014), josta tuli valtaisa menestys ja joka nosti Hanin sukupolvensa tulkiksi.
Romaanissa Lin Yuxiang -niminen nuorukainen velttoilee koulussa, menestyy kirjoituskilpailussa mutta on kiinnostuneempi tytöistä kuin lukion pääsykokeista. Kun hän ei onnistu pääsemään pisteillään hyvään kouluun, vanhemmat käyttävät suhteitaan ja lahjovat hänet eliittilukioon. Aluksi Yuxiang häpeilee tekemäänsä vilppiä, mutta koulun alettua hän tajuaa, ettei suinkaan ole ainoa ”takaovea” käyttänyt uusi opiskelija.
Korruptoituneen järjestelmän lisäksi Kolme porttia satirisoi kiinalaiskoulujen huonoa ja ideologisesti vääristynyttä opetusta. Yuxiang kirjoittaa äidinkielentunnilla nykykirjallisuutta kriittisesti käsittelevän esseen mutta saa tekstistään vain laimeat kehut. Sen sijaan hänen luokkatoverinsa kirjoittaa Kiinaa ylistävän esseen ja saa osakseen opettajan ylistyksen. Yuxiangin mielestä kyseinen teksti on vain kasa kliseitä. Romaani antaa ymmärtää, että kiinalainen koululaitos ei kannusta yksilöllisen ajattelun kehittämiseen vaan pikemminkin sen tukahduttamiseen.
Han Han on kritisoinut kotimaansa koululaitosta myös useissa esseissään. Esimerkiksi eräässä kouluaikaansa käsittelevässä esseessään hän kirjoittaa:
”Koska olin koulussa kohtalaisen kyvykäs kirjoittaja, osallistuin useisiin esseiden kirjoituskilpailuihin. Ennen jokaista koitosta minun oli ensin aivopestävä itseni ja sitten tarkistettava, mitkä iskulauseet juuri silloin olivat muodissa. Esimerkiksi niinä päivinä kun kannettiin laajaa huolta ’kahdeksasta epäsopivasta käytöksestä’, kirjoittajan oli keitettävä kasaan tähän teemaan liittyvä tarina. Jos kerroin, miten joku oli sylkäisemässä maahan ja miten riensin paikalle, ojensin käteni ja sieppasin räkäklimpin juuri, kun se oli osumaisillaan maahan, ja lisäksi sekoitin mukaan runsaasti kehuja suurenmoista kotimaatamme kohtaan, saatoin olla varma, että saisin hyvän arvosanan. Valitettavasti en kuitenkaan koskaan voittanut enempää kuin toisen palkinnon, sillä aina oli joku, joka onnistui laulamaan ylistystä Kiinalle vielä minuakin ylitsevuotavammin. Vielä tänäkin päivänä haluaisin sanoa noille ensimmäisen palkinnon voittaneille: ’Itse todellakin raavin esseilläni tynnyrini pohjia – miten pystyitte olemaan vielä minuakin hävyttömämpiä?’”
Pistävän ironisissa kommenteissa kaikuu myös vakavampi puoli, joka kritisoi Kungfutsen pedagogisten ideaalien kääntymistä päälaelleen. Kun oppiminen kuihtuu ulkokohtaiseksi oppimisen näyttelemiseksi, jotakin on järjestelmässä mennyt perustavaa laatua olevalla tavalla pieleen.