Rajaseuduista keskustaksi

Mikä on Keski-Eurooppaa, mikä Itä-Eurooppaa? Alueiden olemassaolosta ja määritteistä keskusteltiin 1900-luvun mittaan niin paljon, että aiheen olisi luullut tulleen jo käsitellyksi. Puolalainen kirjailija Andrzej Stasiuk näkökulma tarkastelee Eurooppaa kuitenkin raikkaan omintakeisista näkökulmista: rajaseutujen, pienten kylien ja matkustamisen kautta.

Artikkeli on julkaistu ensi kerran Särön numerossa Puolan aika – Czas Polski (31–32, 2017). Paperilehdessä on julkaistu myös Päivi Paloposken suomentama katkelma Stasiukin teoksesta Wschód (”Itä”, 2014), josta on luettavissa näyte tämän artikkelin lopussa.

*

Andrzej Stasiukin proosassa ankara realismi yhdistyy vahvaan runolliseen kieleen. (Kuva © Monika Sznajderman)

[dropcap]1[/dropcap]980- ja 90-lukujen vaihteessa Eurooppa oli murroksessa. Berliinin muuri kaadettiin ja rajat avautuivat. Itä-Euroopan järjestelmän muutos, transformaatio, sosialistisista kansantasavalloista demokraattisiksi kansalaisyhteiskunniksi ja markkinatalousmaiksi alkoi. Syvälle yhteiskuntiin menevä muutos tarjosi lähtökohdan Andrzej Stasiukin (s. 1960) kirjallisuudessa rakentuvalle kuvalle Itä-Euroopasta. Vaikka sosialismin kaatuminen ja sitä seurannut transformaatio ei ole keskeisin historian kerros Stasiukin teksteissä, avasi se kuitenkin rajat ja sysäsi liikkeelle halun matkustaa.

Matkustaminen on strategia, jonka avulla Stasiuk on rakentanut teoksissaan muotoilemaansa omaa Eurooppaansa. “Minun Eurooppani” (moja Europa) on yksi Stasiukin tuotannon teemoista. Se alkoi muotoutua jo teoksissa Opowieści galicyjskie (”Galitsialaisia kertomuksia”, 1995) ja Dukla (”Dukla”, 1997). Puolan ja Slovakian rajalla sijaitseva Dukla on syrjäinen pikkukaupunki, ”tyhjän tilan alkusoitto”, jonne Stasiuk palaa kerta toisensa jälkeen.

Vuonna 2000 julkaistussa esseessä Dzięnnik okrętowy (”Lokikirja”) Stasiuk on lähtenyt Duklasta eteenpäin – Slovakiaan, Unkariin, Ukrainaan. Se ilmestyi ukrainalaisen kirjailijan Juri Andruh’ovitšin kanssa julkaistussa esseeteoksessa Moja Europa. Dwa eseje o Europie zwanej Środkową (”Minun Eurooppani. Kaksi esseetä niin sanotusta Keski-Euroopasta”, 2000). ”Lokikirja” oli alku Stasiukin matkakirjojen sarjalle, jonka keskiössä on Puolassa vuonna 2004 ilmestynyt Matkalla Babadagiin (suom. 2006, Like).

Varsovassa syntynyt ja siellä nuoruutensa viettänyt Andrzej Stasiuk muutti pieneen Beskid Niskin alueella sijaitsevaan vuoristokylään Slovakian rajan tuntumaan 1980-luvun lopulla. Siellä hän asuu edelleen. Täältä, Czarnen pienestä kylästä, jonne Stasiuk ensin muutti, on myös saanut nimensä kustantamo Czarne, jonka hän perusti yhdessä puolisonsa Monika Sznajdermanin kanssa. Stasiukin ensimmäinen teos, Mury Hebronu (”Hebronin muurit”, 1992) on omakohtaisiin kokemuksiin pohjautuva brutaali kuvaus vankilasta, jonne hänet tuomittiin puoleksitoista vuodeksi armeijakarkuruudesta syytettynä vuonna 1981. Myöhemmin 1980-luvulla Stasiuk osallistui jonkin aikaa maanalaisen pasifistiliikkeen toimintaan.

Muutos ja katoavaisuus

Stasiukin Eurooppaa ovat kulttuurisista ja poliittisista keskuksista ja metropoleista syrjässä olevat rajaseudut ja pienet kylät, joihin on kuitenkin kasautunut kerroksia niin paikallisista, alueellisista kuin maailmanpoliittisistakin historian virtauksista. Tämä Eurooppa sijoittuu Karpaattien vuoriston, Mustanmeren ja Adrianmeren väliin jäävälle alueelle. Maantieteen lisäksi sitä määrittää historia, erityisesti Habsburgien Itävalta-Unkarin vaikutuspiiri ja sosialistinen menneisyys.

Stasiukin Eurooppa ei silti ole selvärajainen. Käsite ”Keski-Eurooppa” on keskeinen konteksti Stasiukin teksteille, mutta matkat ulottuvat perinteisesti Keski-Euroopaksi miellettyä aluetta laajemmalle Kaakkois-Eurooppaan Romaniaan, Moldovaan, Albaniaan ja entisen Jugoslavian maihin sekä Ukrainan Karpaateille maan lounaisosaan. Stasiukin Eurooppa laajenee ja syvenee matkakokemusten myötä. Lopulta se on fragmentaarinen ja kompleksinen, ja ajoittain on vaikea löytää kaikkiin sen osasiin sopivia yhteisiä nimittäjiä.

Ajalliset kerrostumat luovat Stasiukin Eurooppaan tasoja, joiden välillä kirjailija liikkuu. Stasiukin kirjallinen tyyli on sekoitus esseetä, matkapäiväkirjaa ja muistelmaa. Kyse ei ole reportaasinomaisesta matkadokumentaatiosta, vaan tekstit rakentuvat episodeista ja fragmentaarisista palasista, joissa nähty ja koettu todellisuus sekoittuu tarinoihin, legendoihin, mielikuvitukseen sekä muistamiseen. Tästä syntyy surrealistinen maailma, jota on verrattu latinalaisamerikkalaisessa kirjallisuudessa vallinneeseen maagiseen realismiin.

Yhteiskunnallinen ja kulttuurinen muutos on väistämättä merkinnyt vanhan katoamista uuden tieltä. Stasiukin teoksista välittyykin usein tunnelma siitä, että hajoaminen ja katoaminen ovat vääjäämättömiä. Materia kuluu ja häipyy. Vähittäisen häviämisen kohtaaminen on edessä myös Stasiukin matkaajalla. Kirjassa Matkalla Babadagiin hän kuvaa karttaa, joka hänellä on usein mukana matkoilla: ”Se on kulunut ja reunoilta repeytynyt. Paikoitellen maan litteän kuvan ja vähälukuisten vesien läpi pilkottaa tyhjyys. […] Mutta otan sen mukaan koska minua kiinnostaa nimenomaan sen hajoaminen, sen tuhoutuminen. Ensin se hankautui taitteiden kohdalta. Halkeamat ja rikkoutumat muodostivat uuden verkon, huomattavasti tiheämmän kuin kartografinen verkko, joka on merkitty hennoin sinisin viivoin. Kaupungit ja kylät lakkaavat hiljalleen olemasta olemassa, kuluttavat itsensä loppuun kokoon taittamisen ja avaamisen myötä, sitä mukaa kun sitä tungetaan auton tai selkärepun nurkkiin.”

Loputtomat paluut

Historian, katoamisen ja vääjäämättömän muutoksen lisäksi Stasiukin Eurooppaan liittyvät myös paluun ja toistuvuuden teemat. Stasiuk muodostaa teoksissaan oman versionsa paluusta Eurooppaan, joka merkitsee lähtemistä kotoa ja matkustamista ”omaan Eurooppaan” lukemattomia kertoja.

1990-luvun teoksissaan Stasiuk palaa kerta toisensa jälkeen Puolan perifeerisiin itäosiin. ”Duklan” kertomuksissa palaaminen näkyy myös tiheään toistuvina ilmauksina ”jälleen saavuin tänne”, ”taas olen täällä”. 2000-luvun vaihteen jälkeen Stasiukin teksteissä palataan yhä uudelleen paikkoihin Puolan rajojen etelä- ja kaakkoispuolella. Matkalla Babadagiin -teoksessa toistuvuus onkin lukemattomia rajanylityksiä. Kertoja toteaa, että hänen passiinsa on kertynyt 167 leimaa seitsemän vuoden aikana, mutta todellisuudessa niitä pitäisi olla enemmänkin, sillä toisinaan rajavartijat ovat laiskoja leimaamaan. Palaaminen on kuitenkin usein hyvin hetkellistä. Tällainen hetkellinen paluu on esimerkiksi teokselle nimensä antanut Babadag, unelias pikkukaupunki Romaniassa Tonavan suistoalueella Mustanmeren rannikolla, jossa kertoja viipyy hädin tuskin kymmentä minuuttia kauempaa.

Transformaation myötä avautui mahdollisuus ”palata Eurooppaan” eli tulla jälleen poliittisesti ja kulttuurisesti tunnustetuksi läntisen Euroopan osaksi. Eurooppaan palaamisen diskurssi voidaankin nähdä merkityksellisenä kontekstina Stasiukin ”moja Europalle”, joka on omalla tavallaan antiteesi 1980-luvulla syntyneelle Keski-Euroopan idealle ja sosialismin kaatumista seuranneelle Eurooppaan palaamiselle. Tämä ajatus oli ollut keskeinen tavoite 1980-luvulla käydyissä keskusteluissa Keski-Euroopan olemassaolosta ja olemuksesta, jota muotoilivat keskusteluissa ja kirjoituksissaan monet Keski- ja Itä-Euroopan maiden kirjailijat ja toisinajattelijat, yhtenä merkittävimmistä Milan Kundera artikkelissaan ”The Tragedy of Central Europe” (1984).

Stasiukin Eurooppaa on usein tulkittu epäpoliittiseksi, subjektiiviseksi ja yksityiseksi. Sen poliittisuus ilmenee kuitenkin siinä, että Stasiuk lähti etsimään ”moja Europaa” eri suunnasta kuin mihin Eurooppaan palaamisella viitattiin. Hän halusi ”määrittää jotain omin päin, ilman aikataulua, ilman kuvausta […] sattuman armoilla, ja koko ajan minun on aloitettava kaikki alusta”.

Samalla, kun rajojen avautuminen mahdollisti matkustelun, jonka pohjalta Stasiuk omaa Eurooppaansa rakentaa, oli se myös alkusysäys niiden vääjäämättömälle häviämiselle. Rajat hämärtyvät kunnes katoavat kokonaan. Tyhjentyneet raja-asemat, niiden yhteydessä olevat parkkipaikat, varastorakennukset ja koko rajamaiseman valtaa luonto. Stasiukin matkojen lähtöpiste on hänen kotinsa lähellä sijaitseva Koniecznan rajanylityspaikka. Sen kautta Stasiuk myös palaa. Vaikka Stasiuk kuvaa Koniecznaa teoksissaan melko vähän, muodostuu siitä kuitenkin yhdenlainen muutoksen ja katoamisen metafora. Suorasanaisimmin Stasiuk kertoo tästä teokseen Nie ma ekspresów przy żółtych drogach (”Keltaisilla teillä ei ole pikavuoroja”, 2013) sisältyvässä kertomuksessa nimeltä ”Rajanylityspaikkojen melankolia”: ”Siispä minun Koniecznani on lähes eloton. Vain himmeät hehkulamput palavat pikkukaupoissa, joista kukaan ei enää osta alkoholia. Sama juttu on Barwinekissa muutama kymmenen kilometriä itään. Siellä ylityspaikka on valtava ja siksi sen tyhjentyminen voi aiheuttaa melankolisen kohtauksen.” Toisaalta rajojen häipymiseen liittyy samalla myös pelko niiden paluusta. Stasiuk kirjoittaa, että näky luonnon valtaansa ottamista rajanylityspaikoista on utopistinen ja estetisoiva, mutta sen rinnalla on pelko siitä, että jonain päivänä rajavartijat saattavat palata.

Uusimmissa matkakirjoissaan Stasiuk on jatkanut matkaa kauemmas. Enää ei olla aina edes maantieteellisessä Euroopassa, vaan esimerkiksi Kiinassa, Mongoliassa ja Venäjällä, kuten teoksessa Wschód (”Itä”, 2014). Uusimmissakin teoksissa on kuitenkin edelleen kysymys tilasta.

*

Katkelma Andrzej Stasiukin teoksesta Wschód (”Itä”). 2014 (puolasta suomentanut Päivi Paloposki):

”Tokmok. Kemin. Toru-Aygyr. Cholpon-Ata. Grigorievka. Korumdu. Kuturga. Tüp. Kyzyl-Suu. Darhan. Tamga. Tosor. Bökönbaev. Kara-Talaa. Ottuk. Ortotokoj. Kotškor. Sary-Bulak. Karaünkür. Naryn. Dostuk. Kulanak. Utškun. Ak-Talaa. Ak-Kyya. Dödömöl. Kazarman. Ataj. Žalal-Abad. Hanabad. Oš. Gülczö. Kyzylkorgon. Abkosaga. Sarytaš. Bordöbö. Markansu. Karakul. Murghab. Tästä voi tehdä eräänlaisen mantran. Lukea uudestaan ja uudestaan. Tokmok. Kemin. Toru-Aygyr. Cholpon-Ata. Grigoriewka. Korumdu. Kuturga. Tüp. Kyzyl-Suu. Darhan… Murghabista aloimme palata takaisin päin. Kai kolmantena päivänä.

Keskellä sitä kylää tai mitä lie kaupunkia oli hotelli, jossa oli vihreä peltikatto. Pamir Highwayta toyotoillaan ja landrovereillaan ajaville länsimaalaisille. Katoillaan niillä oli kanistereita. Viisi, kahdeksankin kahdenkymmenen litran säiliötä. Yhden sisällön arvo oli yhtä paljon kuin kuukauden eläke Murghabissa. Hotelli oli olevinaan länsimainen, mutta ulko-oven edessä piti tavan mukaan riisua kengät ja siitä eteenpäin kulkea paljain jaloin. Muutama kymmenen kenkäparia lojui sekaisin. Kuvittelin, miten lähden juovuksissa ja sovittelen pimeässä turhaan aina vain uusia. Ruokasalissa ranskalaiset, amerikkalaiset, israelilaiset ja saksalaiset maailmanmatkaajat toistelivat neuvottomina: ”Potatoes, beer, potatoes, beer…”. Keittiön baabuskat valkoisissa lakeissaan katsoivat heitä rauhallisesti, liikkumattomina, matkan päästä.

Aloimme lähteä takaisin päin. Niin, kolmen päivän jälkeen. Oli vaikeaa teeskennellä edes itselleen, että meillä oli täällä jotain tekemistä. Tai että etsimme totuutta kuin ammattimatkaajat tai reportterit. Minua ei yhtään kiinnostanut totuus tai edes Murghab. Tunsin, miten lämmin auringonpaiste tunkeutui läpi yhä harvemman ilman. Katsoin omaa varjoani joka peitti kaistaleen kuivaa maata. Kuulostelin ääniä jotka olivat tuttuja muilta ajoilta. Olin utelias näkemään, voimistuuko olemassaoloni Murghabissa vai hiipuuko se kokonaan. Murghab meni ihon läpi ja huumasi mutta myös kolotti kuin kipu, joka oli laimentunut vereen.

Vuoristotauti ei antanut nukkua. Heräsin aamunkoitteessa ja lähdin katselemaan värejä ja muotoja. Kuiva ruskea, hiekkainen beesi, pölyävä keltainen. Savitiiltä. Matalat talot kasvoivat kuin tektonisina luomuksina maasta. Ne näyttivät ikivanhoilta. Sitten nousi aurinko ja hiekalle lankesi mustia teräviä varjoja. Odotin taas että emäntä herää. Hyvästellessämme olimme liikuttuneita. Taputtelimme toisiamme. Katsoimme toisiamme silmiin. Me jätimme enemmän rahaa kuin mitä oli sovittu. Muulla tavalla on vaikeaa ilmaista kiitollisuuttaan ihmisille, joiden ammattina on vieraanvaraisuus.”