Tekstejä lokeroista ja niiden väleistä

Puhu hereille – kirjoituksia autismikirjolta.
Toimittaneet Janette Hannukainen, Tuomas ­Leppäniemi, Veeti Nevalainen, Sanni ­Purhonen ja Sanna Rämö. Into 2018. Kirjoituskokoelma. 180 s.

[dropcap]J[/dropcap]oskus sukellus kirjaan töksähtää ensin matalaan mutapohjaan, ja vasta pidemmällä vesi syvenee ja kirkastuu. Tämän kirjan kanssa kävi niin. Puhu hereille – kirjoituksia autismikirjolta on Runoyhdistys Nihil Interit ry:n ja Autismisäätiön kirjoituskutsun pohjalta koottu kokoelma autismikirjoa käsitteleviä ja suurelta osin autismikirjon henkilöiden itsensä kirjoittamia tekstejä.

Esipuheessa ilmoitetaan, että kirjan tarkoitus oli antaa itse kirjoittaville autismikirjon henkilöille väylä ilmaista itseään. Tällainen ilmaus kehystää autismikirjolaiset henkilöiksi, joilla ei lähtökohtaisesti ole kanavaa itseilmaisuun. Nähdäkseni kirjaprojekti ei kuitenkaan tarjonnut kenellekään itseilmaisun väylää, vaan väylän saada tekstejään julki. Itseilmaisua ei voi antaa, ilmaisija ottaa sen itse, antamatta.

Pikkutarkkana sanoihin takertujana kirskuttelen hampaitani myös lukiessani, kuinka ”kirjon ominaisuudet voivat olla positiivisia ja tuottaa sellaista runoutta, joka jää myös kirjallisuuden historiaan”. Lauseessa ”kirjon ominaisuudet” valtaa tekijän paikan, ikään kuin autismikirjo tuottaisi runoutta eikä runoilija itse. Tyypilliseen diagnoosikielen tyyliin kuuluu, että ihmissubjektin tilalle ilmestyy piirre tai ominaisuus, ja asioiden todelliset tekijät haihtuvat diagnoosinimikkeiden taakse.

Useat kokoelman tekstit eivät sinänsä käsittele autismia – kertovatko ne silti jotakin autismista tai autismiskaalan henkilöistä? Monen kirjoituksen kohdalla pysähdyn kysymään, olisiko neurotyypillinen kirjoittaja voinut tuottaa samanlaista kieltä, ja jos olisi, niin mitä sitten. Tekeekö näille teksteille oikeutta lukea niitä ”kirjoituksina autismikirjolta”? Päätän kirjan alkuvaiheissa, etten lue niitä niin, vaan mahdollisimman tietämättömästä ja avoimesta näkökulmasta.

Kun olen päättänyt antaa kirjoitusten itsensä puhua ja kirjoittajan kertoa minulle, onko autismiskaala lukemiseen olennainen avain vai ei, lukuprosessi vapautuu. Lopulta huomaan lukevani kirjan tekstejä kolmesta asemasta käsin. Välillä olen tietoinen siitä, että tämä on autismiskaalan kirjoittajan tekstiä siitä, millaista on elää autismiskaalalla; toisinaan arvellen, että jokin tapa käyttää kieltä nousee autismiskaalalle ominaisesta erilaisesta hahmottamisesta, tai otaksuen, että teksti kuvaa autismiskaalan ilmiöitä. Välillä taas olen paikassa, josta käsin teksti on yksinkertaisesti nautittavaa autismiskaalan diagnoosien tuolla puolen, irrallaan kirjoittajan suhteesta autismikirjoon ja mahdollisista pyrkimyksistä kertoa siitä. Mikään noista lukemisen tavoista ei ole toista parempi eivätkä ne sulje toisiaan pois.

Takakansiteksti ja esipuhe nostavat autismiskaalan monista piirteistä esiin taipumuksen nähdä asioissa piirteitä, joita muut eivät huomaa. Heini Takasuon novelli avaa bussissa istuvan Tuulin mielenmaisemaa, autismiskaalan henkilön ajatusten koukkuja ja ahdistusta. Tarinassa on pieniä, riemastuttavia äkkikäänteitä, eikä koskaan ei voi tietää, mitä seuraava lause tuo tullessaan. Siloteltu tarinankaaren hakeminen tai konventioille kumartelu ei vaivaa tämän kokoelman tekstejä. Runoissa on yllättäviä vertauskuvia, loppusointuja sinne missä lukija ei niitä odota, pienten ja suurten maailmoiden kaksoisvalotuksia, aistikanavien sekoittumista. Soihtu-Varis Meuran ja Jani Rikhardin runoissa näkkileivän pinta muistuttaa avaruudesta ja muumion ihon lailla hilseilevää asvalttitietä reunustavat katulamput ovat ensin doorilaispylväitä, sitten vinoja viisaudenhampaita. Tällainen tarkka mutta silti vinksahtanut havainnointi on runouden kieltä omimmillaan, ja kokoelman runoissa onkin monta helmeä.

Kokoelmaa läpileikkaava teema on ulkopuolisuus. Kirjoittajat kuvaavat perustavanlaatuista outouden kokemusta ja yritystään tulla ymmärretyksi sosiaalisen vuorovaikutuksen pelissä, jonka säännöt kaikki muut paitsi kirjoittaja itse tietävät. Toistuvasti vikaan menevistä sosiaalisista tilanteista nousee pistäviä kuvauksia vuorovaikutuksen hulluudesta ja vaikeudesta. Nälkä yhteyteen ja ymmärretyksi tulemiseen kalvaa, ja yritykset nälän sammuttamiseen saattavat vain lisätä sitä.

Tuulikki Pietarilan teksti käsittelee kylään kutsumista ja kartoittaa sosiaalisilta taidoiltaan heikomman kutsumatta jättämistä ja kyläkutsujen kommervenkkejä vinkeästi kielikuvilla, joita ei ole kulutettu, ja lauserakenteilla, jotka etenevät ihan omana musiikkinaan. K. Aution kirjoitus käsittelee pitkää matkaa kohti Asperger-diagnoosia ja tarjoaa sekä oivalluttavan muotokuvan ihmisestä, jolle sosiaalinen kanssakäyminen on vaikeaa että raastavan tarinan psykiatrisen hoidon toimimattomuudesta: luukuttamisesta, kohtaamisen puutteesta ja ammattilaisten vallankäytöstä. Naimisissa oleva ja yliopistossa opiskeleva autisti ei täytä rooliaan uskottavasti, vaan pyörii vailla apua palvelupelissä, jossa kukaan ei voi voittaa.

Jäin toivomaan, että kirjoituskokoelman kokoonpanoa ja tekstien järjestystä olisi vielä mietitty. Kokoelman lopussa oleva Lehikoisen kuvaus omasta visuaalisen runouden opetuskerrastaan Autismisäätiössä hämmentää praktisen pedagogisella opettajan positiolla, josta käsin autismiskaalan henkilöitä tarkastellaan hienokseltaan ylhäältä päin. Ihastuneena juuri lukemiini teksteihin skaalan kirjoittajilta en tunne tarvitsevani tietoa, että osalle autismikirjolaisia tuotti Lehikoisen opetuskerralla vaikeuksia leikata saksilla materiaalia lehdistä.

Onneksi kokoelman saa päättää Rita Dahl, joka kirjoittaa autismikirjoon liittyvistä vaikeuksista käsittää kielen vivahteita, sekä kielestä paitsi ymmärryksen myös väärinymmärryksen alustana. Sanat ovat monelle autismiskaalan henkilölle tärkeä kommunikaation muoto, koska heille on vaikeaa lukea nonverbaalisen vuorovaikutuksen nyansseja. Kuitenkin yhtä lailla epätyypillinen ilmaisu voi vahvistaa erillisyyttä. Dahl sanoittaa, kuinka runous voi kuitenkin olla autisteille väylä selittää omaa maailmaansa omalla kielellään, päästen pois päänsä sisäisestä suljetusta ”turvapaikasta”, ja kutsuu heitä tarjoamaan omia, valtavirrasta poikkeavia tulkintojaan runoudesta. Dahlin ajatuksiin on helppo yhtyä, sillä runouteen kuuluu nyrjähtänyt havainnointi, eikä runouden kielellä kukaan ole toista oudompi. Kirjallisuudesta yleensä ja ehkä runoudesta erityisesti löytyy myös paikka kysyä, kuka oikeastaan muodostaakaan tuon ”valtavirran” ja mikä lopultakaan on normaalia.

Maailmassa, jossa autismiskaalasta saataneen yleisimmin tietoa kevyiden lehtiartikkeleiden, pikagooglaamisen tai kärjistettyjen valkokangashahmojen muodossa, Puhu hereille – kirjoituksia autismikirjolta voi toimia autismiskaalaa tuntemattomalle lukijalle hyvänä ovien avaajana aihepiiriin, koska se päästää ääneen skaalaa sisältäpäin tuntevat ihmiset ja puhuu enimmäkseen oman kokemuksen kautta. Toivoisin autismikirjon ihmisten itsensä voivan löytää tästä paitsi samastuttavia havaintoja esimerkiksi sosiaalisen maailman kummallisuuksista, myös yllykettä viedä omaa kirjoittamistaan eteenpäin. Ammattilaisille puolestaan tekee hyvää katsoa diagnoosien taakse kätkeytyviä ilmiöitä tavalla, joka sallii kaikenlaisille skaaloille viritettyjen ihmisten näkemisen luovina, nautittavaa kirjallisuutta kirjoittavina yksilöinä. Kyseessä kun ei ole oppikirja autismista, vaan kokoelma aitoja luovan kirjoittamisen helmiä.