All The World Loves Lovers. / All The World Loves People in Love. / Don’t Forget It. / Don’t Forget It. / Love Whatever The Price. (Prefab Sprout: All The World Loves Lovers)
Kirjailija-teatterintekijä Saara Turunen on epäillyt, että rakkaudesta kirjoittavaa ihmistä ei välttämättä oteta vakavasti. Silti hän kirjoitti aiheesta romaanin Järjettömiä asioita (Tammi, 2021). Rakkaudesta on kirjoitettu niin paljon, romaaneista tietokirjoihin, ja niin hienosti, ettei aiheessa sinänsä ole mitään vikaa. On silti ainakin kaksi sudenkuoppaa, joita tulisi varoa: sentimentaalisuus ja itsestäänselvyys. Jos vain ylistää rakkauden voimaa ja huokailee sen edessä, lopputulos vaivaannuttaa. Rakkaus pilataan liialla henkistämisellä ja sokeroinnilla.
Itsestäänselvyydestä rakkauden kohdalla taas voidaan puhua silloin, kun vanhempi kirjoittaa lapsistaan näin: ”Haluaisin, että lapsistani kasvaisi onnellisia ja hyväntahtoisia, että he seuraisivat rohkeasti sydäntään. Rakkauden näkökulmasta mammona ja menestys ovat melko yhdentekeviä.”
Pärttyli Rinne kirjoittaa yllä kaksospojistaan esseistisessä teoksessaan Rakkauden synnyistä. Häneltä on aiemmin ilmestynyt romaani Viimeinen sana (Noxboox, 2014), joka kertoi filosofisesta kouluampujasta. Rinteestä itsestään on tullut rakkausfilosofi. Dramaturgin koulutuksen saanut Rinne on kirjoittanut Ylelle Filosofien rakkaustarinat -kuunnelmasarjan ja julkaissut tutkimuksen Immanuel Kantin rakkauskäsityksestä. Hän on yksi Love Foundation -verkoston ”empatialähettiläistä”. Kansainvälinen verkosto levittää rakkautta ja järjestää kulttuuritapahtumia. Rinne toimii myös vierailevana tutkijana Aalto-yliopiston neurotieteen laitoksella. Siellä hän on järjestänyt nettitutkimuksen, jossa udellaan ihmisten rakkauskokemuksia. Vastaajat voivat pohtia, miltä ”erilaiset rakkauden lajit tuntuvat kehossa ja mielessä”. Rinne on iskenyt sellaiseen suoneen, josta riittää pumpattavaa: haastatteluja, valmennuksia, uusia kirjoja. Mr. Love Is in the House.
Filosofi Alain Badiou julkaisi vuonna 2009 teoksen Éloge de l’Amour (engl. In Praise of Love, 2012). Siinä ranskalainen vasemmistoajattelija analysoi rakkauden mahdollisuutta kapitalistisessa todellisuudessa. Rinne vaikuttui kirjasta ja oivalsi, että rakkauskin voi olla filosofoinnin kohteena.
Badiou keskustelee kirjassaan muun muassa Platonin, Kierkegaardin ja de Beauvoirin kanssa. Rinteen tärkein keskustelukumppani on Charles Darwin ja hänen evoluutioteoriansa: ”Rakkauden alkua ei ole ilman elämän alkua, jota puolestaan määrittää ensimmäisiin kopioitujiin kohdistuva luonnonvalinta.” Rakkaus syntyy Rinteen mukaan hedelmöityksestä ja kukoistaa, kun nisäkkäät huolehtivat jälkeläisistään. Seksi ja sympatia ovat darwinilaisen rakkauden mallin ytimessä. Rinne katsoo rakkautta myös suositusta evoluutiobiologisesta näkökulmasta, vertaa ihmislajia eläinlajeihin. Apinat kulkevat koko ajan hänen pohdintojensa vieressä: ”Viidakon siimeksessä apina ottaa ystäväänsä kädestä.”
Rinne pohtii jonkin verran antiikin filosofian rakkauskäsityksiä. Diotima, Eros ja Filia mainitaan, Agapea ei. Sitten siirrytään kristinuskoon ja Jeesuksen opetuksiin, mutta niihinkään Rinne ei syvenny. Caritas esiintyy kirjassa yhden kerran. Rajaus selittyy sillä, ettei kirja ole yleisesitys rakkauskäsityksistä. Rinteen tarkoituksena on ajaa sisään oma poliittis-filosofinen rakkausohjelmansa. Hän ottaa siis vakavasti Saara Turusen väitteen, että rakkaus on yhteiskunnallinen ja poliittinen aihe, vaikka he ymmärtävätkin asian eri tavoin.
Rinteen mukaan politiikassa pitää pyrkiä hyvinvoivaan ja oikeudenmukaiseen yhteiskuntaan, jossa ihmiset ovat onnellisia ja rakastavat toisiaan. Sen hän sentään ymmärtää, ettei ketään voi pakottaa rakastamaan muita. Rakkaudellisessa poliittisessa yhteisössä suojellaan heikompia, parannetaan naisten asemaa, annetaan eläimille oikeuksia, kunnioitetaan seksuaalivähemmistöjä ja kannetaan huolta ilmastonmuutoksesta. Vastaavia vaatimuksia löytyy suunnilleen kaikilta puolueilta. Eikö Mikael Jungner julistanut joskus, että SDP on rakkauden puolue? Rinne tekee selväksi, että kommunismia hän ei kuitenkaan kannata. Se olisikin uhkarohkeaa!
Rakkauden filosofiassa rakkautta pitää ajatella niin hyvin kuin mahdollista, Rinne kirjoittaa. Hyvin ajateltu tarkoittaa hänelle nykyaikaista argumentaatioteoriaa ja tieteenfilosofiaa, logiikkaa ja Karl Popperin falsifikationismia, jonka mukaan tieteellisten väittämien pitää olla kumottavissa. Rakkauden sosiaalipolitiikan hän rakentaa filosofi John Rawlsin oikeudenmukaisuusteorian pohjalle.
Aiheen filosofinen pohdinta näyttää mielenkiintoiselta, mutta sitä olisi voinut olla enemmänkin. Hän siirtyy tieteenfilosofiasta liian pian hippeihin. Rinne on aina ajatellut hippejä lämmöllä: ”Hipit loivat kulttuurista tilaa ennakkoluulottomammalle rakkauden filosofialle. He jättivät jälkeensä kauniita kuvia ja kaunista musiikkia.” Hän kokee itsensä erityisen rakastetuksi henkisyyden harjoittajien, kuten joogien seurassa.
Rinne toden totta puhuu kuin vanha hippi: ”Rakkaus on kosmoksen tulemista hyväntahtoiseksi elämää säilövien viettien kautta”, ”Maailmankaikkeudessa asiat ovat yhteydessä toisiinsa”, ”Kun luova mielemme poistuu näyttämöltä (…) lapset ylläpitävät ihmiskunnan kollektiivista tietoisuutta”. Hän kuitenkin tarkentaa olevansa kriittinen rationaalinen hippi.
Rinteen hippimäinen rakkauden filosofia on niin aurinkoista, että silmät sokaistuvat. Yhtä aurinkoa on koko mieskin. Hän vieroksuu 1900-alkupuolen eurooppalaista ajattelua sen kielteisyyden takia. Esimerkkinä hän käyttää filosofi Martin Heideggeria, joka nosti olemisen ontologiseksi peruskäsitteeksi ahdistuksen. Tämä kertoo Rinteen mukaan enemmän Heideggerista kuin inhimillisestä olemassaolosta. Henkilökeskeistä arvostelua hän kohdistaa myös Heideggerin edeltäjään ja negatiivisuuden suurimpaan ajattelijaan, G.W.H. Hegeliin. Rinteen mielestä mies näyttää muotokuvassa synkän pelokkaalta, valmiina kuolemaan.
Rakkauden ja vihan Rinne leikkaa toisistaan irti. Rakkauteen kuuluu ihmisten hyvinvoinnin ja heidän moraalisesti hyväksyttävien päämääriensä edistäminen. Viha taas kumpuaa laajennetusta itserakkaudesta ja synnyttää väkivaltaa. Ja niin edelleen.
Rakkaus tekee Rinteen mukaan onnelliseksi. Eikö se voi tehdä silti onnettomaksi, jos ei saa vastarakkautta? Ja eikö vihassa voi olla mukana myös rakkautta? Viha voi ilmentää mitä suurinta välittämistä, mutta mutkan kautta. Tällainen mahdollisuus ei mahdu Rinteen malliin. Hänen rakkauskäsityksensä on oudon yksiulotteinen sentimentaalisessa ääripositiivisuudessaan siihen nähden, miten paljon hän korostaa rakkautta ajattelevansa. Aivan kuin Rinne haluaisi siivota maailmasta pois kaiken ikävän, mikä on rakkauden tiellä.
Siinä mielessä Rinne on rehellinen, että hän siteeraa ajattelijaa, joka kaivaa maata hänen ajattelunsa alta. Filosofi Hannah Arendt arvostelee ankarasti rakkauden ja politiikan liittoa. Rakkauden tuominen politiikkaan johtaa vain tekopyhyyteen, koska rakkaus ja viha kuuluvat yhteen. Niille on sijaa ainoastaan yksityisissä ihmissuhteissa. Rakkaus on myös olemuksellisesti ulossulkevaa ja siten ristiriidassa politiikalle olennaisten vapauden ja avoimuuden kanssa. Rakkaus on Arendtin mukaan kritiikitöntä ja sentimentaalista omistautumista rakkauden kohteelle. Se tuhoaa välimatkan, joka ylläpitää itsen ja toisen välistä suhdetta.
Rinne vastaa tähän, että Arendtin mallina on romanttinen rakkaus ja että Arendtin ajatuksissa kaikuu maailmansotien jälkeinen kulttuuripessimismi. Se on aika vähän sanottu. Toisaalta Rinne muistuttaa, että Arendt puhuu maailman rakastamisesta (amor mundi). Sillä Arendt tarkoittaa huolta maailmasta. Huoli ilmenee puheena, toimintana, solidaarisuutena ja kriittisyytenä. Rinteen rakkausmallin perustana ei näytä kuitenkaan olevan amor mundi, vaan amor Nora.
”Nora kävelee tyköistuvassa, lilassa jooga-asussa valoisan ja avaran aulatilan poikki. Katson mykistyneenä, herkeämättä hänen peräänsä. Keskustelukumppanini hämillisestä ilmeestä ymmärrän, että haluni on aivan liian paljas, sopimaton.”
Tuleva puoliso Nora on syynä siihen, että Rinne päätti omistaa elämänsä rakkauden filosofialle. He asuivat tuolloin Amsterdamissa. Rakastelu ja terassikahviloiden roséviini avasivat tunteen ja ajatuksen padot.
”Itkimme yhdessä, kun olin hänen sisällään, ja sitten rakastelimme taas. Aamun sarastaessa nukahdimme sylikkäin keskelle universumia, jonka olimme yhdessä luoneet ja rakentaneet. Olimme lämpöä ja nesteitä, huutojen ja kouristusten väsyttämää hellää kosketusta. Olimme kaikkeuden sydän.”
Rakkauden synnyistä on välillä kuin parisuhdeblogi, jossa vain mies puhuu. Oman intiimin rakkaussuhteen julki tuominen on hyvä esimerkki siitä, mitä Arendt pitää rakkauden ulossulkevana piirteenä. Lukijalle jätetään rooli, jossa hän voi vain ihailla rakastajan nautinnollista maiskuttelua. Rinteen eleessä on jotain omahyväistä. Kun hän laajentaa omat rakkaustunteensa ja nivuslämpönsä universumin mittoihin, eleestä tulee suuruudenhulluutta.
Aivan kuin Rinne ei itsekään oikein uskoisi rakkausprojektiinsa. Epäuskosta kertoo se, että hän näkee koko ajan ympärillään pilkallisia naurajia. ”Onko rakkauden puolustamisessa itsessään jotakin, joka tekee ihmisestä naurettavan?” hän kysyy vakavana. Pelosta kertoo se, että Rinne puolustautuu etukäteen: ”Jos rakkauden pilkkaajat haluaisivat nauraa teoreettiselle menetelmälleni niin kuin he nauroivat hipeille, heidän olisi parasta siirtää hyökkäyksensä tieteenfilosofiseen viitekehykseen.” Rinne ei voi kuitenkaan päättää, mihin suuntaan kriittisen kärjen tulisi kohdistua.
”Nihilisti löytää turvapaikan kaikkien arvojen kieltämisestä. Nauru, halveksunta ja arvojen yläpuolelle asettuminen ovat hänen kotinsa. Nihilisti ei näe rakkauden kauneutta.”
Rinteen rakkausprojekti olisi uskottavampi, jos hän ei suhtautuisi niin raivokkaan torjuvasti negatiivisuuteen, vihaan, pessimismiin, ahdistukseen, nihilismiin ja halveksivaan nauruun. Jos rakkaus on niin voimakas tekijä kuin Rinne sanoo, se kestää kaiken pahan. Ei rakkautta tarvitse suojella, koska koko maailma rakastaa rakastajia.