Taide ja puhdasoppisuuden kierre

Hyvänkin puolella oleva yhteiskunnallinen liikehdintä voi vaarantaa taiteenvapauden, esittää kirjailija Marko Hautala. ”Koska kulttuuripiirit ovat mielellään sorretun asialla, niillä on heikko vastustuskyky täysin suhteellisuudentajuttomillekin vaatimuksille.”

*

[dropcap]K[/dropcap]ansallisteatterin Kaikki äidistäni -näytelmään liittyvä polemiikki oli toivottavasti alku laajalle keskustelulle taiteen prioriteeteista. Aihetta sellaiselle on, sillä olemme Suomessakin matkalla todellisuuteen, jossa erilaiset eturyhmät pyrkivät yhä voimakkaammin vaikuttamaan myös taiteellisiin ratkaisuihin.

Kansallisteatteri-tapauksen ytimessä oli transvestiittihahmo, jonka näyttelijäksi oli kiinnitetty Janne Reinikainen. Jossakin vaiheessa transtermistö oli mennyt solmuun, ja teatterinjohtaja Mika Myllyaho kertoi saaneensa vihaista palautetta transsukupuolisilta. Kritiikin mukaan mies ei voi näytellä transnaista, sillä se vahvistaa vanhoja mies hameessa -tyyppisiä halventavia representaatioita, joilla on pitkä traditio teatterissa. Syytös kuitenkin esitettiin väärässä yhteydessä, mikä valkeni joillekin osapuolille viiveellä.

Teatterinjohtaja Myllyaho oli asian selventyessä ehtinyt jo perua näytelmän ensimmäiset näytökset ja heivata rooliin valmistautuneen näyttelijän. Lopulta havahduttiin siihen, että Reinikaisen näyttelemä hahmo ei olekaan transnainen, vaan transvestiitti. Peruutukset peruttiin ja rooliin valmistautunut näyttelijä sai jatkaa alkuperäisen suunnitelman mukaan.

Loppu hyvin? Ei ihan.

Ottamatta kantaa transsukupuolisten roolittamiseen, joka on aivan oma ja aiheellinen keskustelunsa, hötkyily asiassa oli pahaenteistä ja oireellista.

[dropcap]E[/dropcap]nglanninkielisessä maailmassa vuodesta 2015 saakka käydyt uudet kulttuurisodat ovat kyteneet Suomessa onneksi viiveellä. On kuitenkin helppoa ennustaa, että tulevina vuosina ne lisääntyvät rajusti. Taustalla on pohjimmiltaan positiivinen kehitys, jossa aiemmin hiljaisuuteen tuomitut ryhmät saavat äänensä paremmin kuuluville. Lieveilmiöt ovat kuitenkin olleet pahimmillaan katastrofaalisia.

Kuten sometodellisuudessa usein käy, keskustelun kaappaavat fanaattisimmat ja vivahteentajuttomimmat yksilöt, ne joiden mielestä kaikki muu on alisteista Asialle. Tämä pätee poliittiseen kenttään oikealta vasemmalle, mutta taiteen ovat ainakin tällä hetkellä ottaneet tähtäimeensä nimenomaan sukupuoleen ja etnisyyteen (amerikkalaisittain rotuun) keskittyvät aktivistit.

Hyvänkin asialla olevaan liikehdintään sisältyy aina aivan tietynlainen autoritaarisuuden vaara, jota on kuvattu termillä puhdasoppisuuskierre (purity spiral). Sille on tyypillistä rajattomasti tiukentuva puritaanisuus ja eksponentiaalisesti lisääntyvät viholliskuvat. Kehitys voimistuu yleensä nimenomaan siinä vaiheessa, kun liike alkaa saavuttaa tavoitteitaan. Tällöin jyrkimpien vaatimusten ja häpeärangaistusten kohteeksi valikoituvat erityisesti aiemmin ”omiksi” koetut yksilöt ja instituutiot. Joillakin voi olla kokemustakin siitä, kuinka puhdasoppisuuskierre toimii sosiaalisessa mediassa.

Nykymaailmassa pienikin joukko voi luoda illuusion hyökyaallosta ja aiheuttaa itseään ruokkivan kohun. Yritykset, instituutiot ja yksilöt ovat tällaisessa todellisuudessa jatkuvasti varpaillaan ja pelaavat mielellään varman päälle. Niinpä epäreiluimmankin lokakampanjan kohde näkee hyvin nopeasti vain kollegoidensa loittonevat selät.

Esimakua on meillä ehkä jo saatukin, mutta mikäli Britannian ja Yhdysvaltojen tapauksia voi pitää enteellisinä, pahempaa on tulossa.

Itselleni tutuimpia ovat esimerkit kirjallisuudesta. Aiheesta kiinnostuneiden kannattaa tutustua vaikkapa Amélie Wen Zhaon tapaukseen, jossa sorretun ihmisryhmän puolustajina esiintyvät someaktivistit syyttivät tulevaa esikoiskirjailijaa orjuuskuvausten kulttuurisesta omimisesta ja pakottivat hänet vetämään teoksensa julkaisuohjelmasta. Myöhemmin kävi ilmi, että syytteet eivät olleet pelkästään suhteettomia, vaan täysin perättömiä.

Erityisen silmiinpistävää Zhaon tapauksessa oli julkisten tuenosoitusten puute. Ehkä hänen kollegansa pelkäsivät joutuvansa itse seuraavaksi kohteeksi. Ehkä kustantajalla ei ollut käytettävissään muita kuin taloudellisia periaatteita, jotka neuvoivat ottamaan mahdollisimman nopeasti etäisyyttä koko sotkuun. Ehkä kirjamaailmassa oli hatara muistikuva jostakin arvosta, johon oli vielä esimerkiksi Salman Rushdie -jupakan aikaan saatettu nojata, mutta joka oli kaikessa nykymaailman hässäkässä unohtunut.

[dropcap]T[/dropcap]aiteenvapauden kaltaisen abstraktion puolustaminen on aina vähän kiusallista. Termi on samaan aikaan mahtipontinen ja häilyvä, sillä absoluuttista vapautta ei tietysti ole olemassakaan. Erityisen vaikea sitä on puolustaa silloin, kun rajoituksia vaaditaan jonkin moraalisen hätätilan varjolla.

On hyvä muistaa, että sama on pätenyt usein demokratian puolustamiseen. Siinä missä totalitaristi vetoaa kannattajiensa historian oikeuttamaan tunteenpaloon ja näyttää selvästi, missä suunnassa paratiisi on, demokratian puolustaja esittelee tyhjää pelikenttää, jonka rajojen sisällä on lupa puuhailla kaikenlaista. E. M. Forsteria mukaillen: kaksi hurraa-huutoa demokratialle, sillä kolmatta ei oikein jaksa.

Myös taiteenvapautta puolustava huomaa hyvin nopeasti kiemurtelevansa, kun kirjojen, näytelmien ja elokuvien representaatiot leimataan väkivallaksi ja yksittäistä teosta käsitellään estetisoituna piilokiusaamisena, jolla on voima tuhota yksilön identiteetti ja ajaa marginalisoituja ryhmiä itsemurhaan. Koska kulttuuripiirit ovat mielellään sorretun asialla, niillä on heikko vastustuskyky täysin suhteellisuudentajuttomillekin vaatimuksille. Jos taiteenvapauden ihanne unohdetaan, immuniteetti katoaa täydellisesti. Jokainen empatiaan ja yleiseen hyvään vetoava vaatimus pitää täyttää mukisematta.

Uhkakuva on siis seuraava.

Elleivät teatterit, elokuvantekijät, kirjakustantamot ja taiteilijat tee syvällisiä periaatteellisia päätöksiä nyt, kun on vielä suhteellisen tyyntä, lopputuloksena on taiteen läpipolitisoituminen ja sen vapauden kaventuminen. Tällaisilla piirteillä on vaarana muuttua ennakkotapauksiksi, joita voidaan soveltaa myös siinä tilanteessa, kun poliittiset tuulet kääntyvät toisaalle. Jos taideinstituutio putoaa polvilleen jo somekohun ja muutaman tyhjän penkkirivin pelossa, kuinka se reagoisi valtiojohtoon, joka vaatii kansallistunnetta kohottavaa taidetta molemmat kädet rahahanalla? Kun selkäranka alkaa taipua, se voi taipua kaikkiin eri ilmansuuntiin.

Tästä syystä omassa ihannemaailmassani toimittajat asettaisivat jokaiselle taiteentekijälle ja kulttuurialalla toimivalle seuraavaan yksinkertaiseen kysymyksen:

Hyväksytkö, että taideteoksia perutaan, vedetään markkinoilta tai muuten sensuroidaan jonkin tahon painostuksen vuoksi?

Vastauksen pitää olla muotoa kyllä tai ei, muuten sillä ei ole oikein merkitystä. Ehdottomat kannat ovat aina hankalia, mutta perimmäisten asioiden kanssa niitä ei voi välttää. Taiteen merkitys alkaa rapautua sillä hetkellä, kun sen tekijät kadottavat vapauden kokeiluun, epäonnistumisiin ja yleiseen kerettiläisyyteen. Taide ei ole valtion auktorisoimaa psykoterapiaa, didaktiikkaa tai etujärjestö. Sen tehtävä on paljon laajempi ja syvällisempi.

Oma ehdoton kantani on, että mitään taidetta ei tule sensuroida, ei virallisesti eikä epävirallisesti. Rikoksien pitää hoitua rikoslailla, lapsia suojellaan ikärajoilla ja arvottaminen tapahtuu julkisessa keskustelussa. Eri vähemmistöjen ja historiallisesti marginalisoitujen ryhmien ääni täytyy olla mahdollista huomioida ilman, että kajoamme perusasioihin.

Ei näin täydellistä maailmaa rakenneta, mutta kyseessä on pienimmän vahingon periaate, josta luovumme omalla vastuullamme.