Niin kauan kuin muistan, intuitiivinen ja mystinen suhtautuminen elämään on ollut minulle ominaisempaa kuin rationaalinen analysointi. Siksi minussa heräsi heti kiinnostus, kun kuulin ensimmäistä kertaa keinoista, joilla voi saavuttaa muuntuneita tajunnantiloja. Minua houkutteli se, että voisin tutustua sekä ympäröivään maailmaan että itseeni aivan uudella tavalla.
Pelkoni oli kuitenkin yhtä suurta kuin kiinnostukseni. Tutustuin aiheeseen lisää ja ymmärsin, että olin ajautumassa yhä kauemmas siitä, mitä ”tolkun” yhteiskunta piti yleisesti hyväksyttynä, oikeana tapana elää. Lisäksi olin kuullut monia kertomuksia, joissa muuntuneista tajunnantiloista viehättyneet ihmiset olivat muuttuneet sulkeutuneiksi, menettäneet kykynsä toimia muiden kanssa ja lähestulkoon pudonneet todellisuuden kelkasta. Minua ehkä onnisti, sillä kuulin hallusinogeenisistä sienistä ystävältäni, joka oli perehtynyt niitä koskevaan tutkimuskirjallisuuteen. Hän kertoi sienistä suurella pelonsekaisella kunnioituksella, mikä sai minut vakuuttuneeksi siitä, että niissä piili jotakin. Samalla ymmärsin, että ennen avautumista ensimmäiselle kokeilulleni minun olisi tutustuttava sieniin tarkemmin.
Verkossa törmäsin ihmisiin, jotka olivat omistaneet ison osan elämästään hallusinogeenisten sienten tutkimukselle ja tunnetuksi tekemiselle, mutta jotka eivät unohtaneet niiden varjopuoliakaan. Innostuin etnobotanisti ja mystikko Terence McKennasta. Hän tarkasteli 1900-luvun loppupuolen luennoillaan monenlaisia aiheita alkaen teknologiasta, kulttuurista ja kielestä päättyen ihmisen tietoisuuden alkuperään, samanismiin muinaisissa yhteisöissä ja etnomykologiaan eli etnobiologian haaraan, joka tutkii muinaisia sienten käyttötapoja ja merkityksiä eri kulttuureissa. Olin päätynyt informaatiokuplaan, jossa otettiin avosylin vastaan kaikki mahdolliset psykedeelikokemuksista nousseet oivallukset siitä, miten kelvottomia ovat modernit yhteiskuntamme: tässä kuplassa psykedeeleillä kerrottiin olevan kyky poistaa sosiaalisia ennakkoluuloja ja antaa niiden käyttäjälle kyky tarkastella itseään samasta näkökulmasta kuin mistä samaanit olivat jo satoja vuosia sitten tarkastelleet maailmaa ihmisyhteisöjen hyväksi.
Informaatiotulvan keskellä havaitsin, että psykedeelikokemuksilla on kahtalainen luonne. McKenna kirjoittaa, miten kokemus saattaa valua hukkaan, jos psykedeeleistä etsitään kevyttä viihdettä tai jos psykedeelien tarjoamia kokemuksia päinvastoin pidetään absoluuttisena totuutena: ”Huumeet heikentävät havainnointikykyä, aiheuttavat riippuvuutta ja tuottavat kaavamaista käytöstä. Psykedeelit puolestaan voimistavat tai muuttavat tajunnantiloja ja siten murtavat noita kaavoja. Ne toimivat täysin päinvastoin kuin huumeet. Psykedeelit saavat käyttäjän kyseenalaistamaan itsensä ja punnitsemaan arvojaan uudelleen. Niiden avulla tietoisuus itsestä ja ympäristöstä kasvaa ja vanhoista tavoista irrottautuminen helpottuu.”[1]
Ihmisille on ominaista takertua asioihin, jotka tarjoavat helppoa huvia. Erityisesti se on ominaista nuorille ja erityisesti nykyään, kun teknologiset laitteet ympäröivät meitä jatkuvasti ja aivomme joutuvat käsittelemään päivittäin valtavia tietomääriä. Ärsyketulvassa on vaikeaa löytää lepohetkiä.
Taikasienten vaikutus on tässä mielessä kahtalainen: vaikka ne aluksi tarjoavat lepoa, jälkeenpäin kokemuksesta tulee mielelle uusi, ennestään vieras taakka. Sienet pystyvät paljastamaan sellaisia alitajunnan syövereitä, joiden kokemiseen ei voi valmistautua etukäteen. Ehkä juuri siksi on tärkeää huolehtia siitä, että ennen sienitrippiä mieli on avoin ja vakaa.
Jos kokeilun taustalla ovat oikeat aikeet, se voi käydä valaisevasta itsetuntemuksen välineestä, jossa sieni toimii ikään kuin tarmokkaana tuuppauksena kohti syvempää itsetuntemusta ja ymmärrystä ympäröivästä maailmasta. Ajattelen sienten herättämiä oivalluksia myös arjessa, vielä useita kuukausia sienitrippien jälkeenkin, ja koen eräänlaisia muistomaisemia, hetkiä, jolloin ikään kuin hetkellisesti yhdistyn ympäröivään sienirihmastoon. En ole kiinnostunut etsimään lyhytaikaista lepoa tai huvia. Hupitrippi voi toki tavanomaisten valvekokemusten tapaan tarjota valtavaa iloa ja euforiaa, visuaalisia abstraktioita ja rakkauden tunteita, mutta samalla sienen käyttäjä menettää yhteyden minuuteensa. Siksi sellaiset tripit ovat mielestäni järjettömiä.
Ensimmäistä kertaa sain taikasieniä käsiini kolme vuotta sitten. Luulen, että suurin osa ihmisistä muistaa pandemia-ajan ankeana kautena, jolloin meidät erotettiin toisistamme, ja jolloin sosiaalisesta järjestelmästämme paljastui lukemattomia säröjä. Minun kokemukseni oli aivan toisenlainen. Vuoden 2020 alussa jouduin keskeyttämään lähiopinnot ja muuttamaan Riian ulkopuolelle, minkä ansiosta näin ensimmäistä kertaa elämässäni kevään kaikessa loistossaan. Ainakin olin siitä tietoinen ensimmäistä kertaa, sillä en muista aiemmin huomanneeni, miten joka ikinen puu pikkuhiljaa ylösnousee ikuiselta vaikuttavasta jäästä ja kuinka uusi elämä vähitellen kietoo minut joka puolelta syleilyynsä.
Luonnon jälleensyntymästä heränneitä ajatuksia vahvistivat pohdinnat, joita oli noussut mieleeni luettuani Hermann Hessen Siddharthan. Teoksen keskiössä ovat intialaiseen filosofiaan pohjautuvat mietteet henkilökohtaisesta tiestä, joka johdattaa kunkin oman totuutensa, viisautensa ja arvojensa pariin. Romaani sai minut näkemään elämän uudella tavalla: syklisyyden hallitsema kaaos, loputon jälleensyntyminen, elämä kaikkialla ympärilläni ja minussa sekä kaiken elävän symbioottisuus nousivat arvostamieni asioiden kärkeen. Tätä oivallusta seurasi monia muita oivalluksia, jotka vahvistivat entisestään luontoa kohtaan tuntemaani ihailua.
Kesän lopulla olin valmis tutustumaan siihen, mitä olin pelkoa ja ihmetystä täynnä tutkinut jo yli puolen vuoden ajan. Kuulemani perusteella tiesin, että sienikokemukset ovat hyvin arvaamattomia, ja olinkin varsin hermostunut. Valmistauduin kokeiluun siten, että maadoitin itseni eli siirryin meditatiiviseen tilaan, panin soimaan lempilevyni spirituaalista jazzia soittavalta saksofonistilta Pharoah Sandersilta, sytytin palan palo santoa ja kirjoitin ylös joitakin ajatuksiani siitä, miksi ryhdyin tähän ja mikä oli tavoitteeni. Sitten keitin sieniteetä, join sen ja lähdin ulos luotettavan ystävän kanssa.
Ensimmäinen hörppäys teetä herätti minussa levottoman tunteen, jossa pelko ja pettymys vuorottelivat energiavärinöiden ja kiitollisuuden kanssa. Matkalla asunnolta läheiseen puistoon aloin tuntea kehossani ja mielessäni muutoksia, jotka vähitellen pyyhkivät pois kaiken epävarmuuden. Huomasin, että kaikkiin kasveihin oli ilmestynyt jokin minulle vieras voima. Vastakylvetyn nurmen korsissa näin lapsellista naiiviutta – se palautti mieleeni muistoja, jotka olin siihen asti salannut itseltäni. Puissa heräsivät kaikki niiden aiemmin kokemat surut; puut säkenöivät majesteetillista rauhaa ja hyväksyvää ymmärrystä.
Tunsin, miten rajat minun ja ympäristöni sekä tietoisuuteni ja fyysisen kokemukseni välillä vähitellen katosivat, mutta muutos ei tuntunut pudotukselta tuntemattomaan. Huomasin kaikkien aistieni terävöityvän ja toimivan synesteettisesti, ja tunsin, että ensimmäistä kertaa todella koin kehoni. Olin vakuuttunut, että kokemukseni ei ollut millään tavalla vääristynyt tai epäluonnollinen. Päinvastoin: tiesin, että se oli minulle tuttu kokemus muuntuneessa tilassa. Siinä tilassa ensisijaista oli hyväksyntä ja radikaali nöyryys. Se kehotti antautumaan pienimmillekin impulsseille, joita elämäksi kutsuttu hauras hämähäkinverkko tuo eteemme. Vapauduin odotuksista ja aikapaineesta ja antauduin kaikelle, mitä saatoin tai en saattanut kuvitella tai ymmärtää.
Tuon psykedeelisen matkan huipulla minut täytti syvä nostalgia ja tunne siitä, että koin kerralla kaikki kauniit lapsuusmuistoni. Tunnetta täydensi uusi ymmärrys elämäni suunnasta ja jatkumosta ja paikastani maailmassa, loputon rakkaus ja kiitollisuus luontoa, jokaista ihmistä ja olemassaoloa kohtaan sekä antautuminen hetkelle, suunnalle ja – mikä tärkeintä – itselleni. Tunsin, miten kaikki menneisyyden versiot minusta olivat viimeinkin sovussa keskenään ja osoittivat minulle uuden suunnan, jossa keskityn radikaaliin itseni hyväksymiseen.
Olisi epärehellistä kertoa vain positiivisista kokemuksista. Ajan myötä olen vakuuttunut siitä, että ainoastaan epämiellyttäviltä vaikuttavat psykedeelikokemukset ovat niitä, joista todella opimme jotakin. Samalla tietysti pelkäämme niitä, sillä henkilökohtaisten illuusiokerrostumien romahtaminen ei tunnu helpolta.
Ensimmäinen sienikokeiluni oli kaunis. Se avasi silmäni monelle asialle, joilta olin aiemmin ne sulkenut, mutta se oli vasta ensitapaaminen. On kiinnostavaa, että uudet kokeilut ovat aina tuntuneet loogiselta jatkumolta sille, mitä olen kokenut edellisellä kerralla. Jos kuitenkin olen sienikokeilujen välillä taantunut entisiin ajatusmalleihini ja unohtanut kokemani, sienet reagoivat siihen asiaankuuluvasti.
Tähän mennessä olen antautunut sienten voimalle suunnilleen kerran kunakin vuodenaikana, ja useamman kerran oloni on ollut varsin surkea: olen maannut alasti sikiöasennossa itseeni pettyneenä ja ajanut itseni niin hauraaseen pelkojen täyttämään tilaan, että olen kyseenalaistanut arvojeni merkityksen, muistanut todelliset aikomukseni, jotka arjessa usein unohtuvat tai korvautuvat toisilla, ja pahimmillaan kyseenalaistanut oman olemassaoloni merkityksen. Voi olla, että se on jonkinlainen rangaistus siitä, etten ole antautunut muutokselle, etten ole halunnut tai osannut ottaa sienten tarjoamaa tietoa vastaan.
Tuota kaikkea täydentävät voimakkaat abstraktit hallusinaatiot, jotka kuin symbioosissa kaikkien aistieni ja tietoisuuteni kanssa paljastavat ne piirteeni ja tapani, jotka eivät ”ilmiselvästi” ole harmoniassa minuuteni ytimen kanssa. Kokemusta voisi verrata siihen, että pystyisi katsomaan peiliin täydellisen tietoisena näkemästään. Sellainen kokemus on epäilemättä epämiellyttävä ja traumatisoiva, mutta pidän sitä kehotuksena sulautua nykyhetkeen, kääntyä takaisin itsensä puoleen ja palata omille juurilleen. Olin etääntynyt siitä, mitä on vuosisatojen ajan pidetty tärkeimpänä voiman lähteenä – luontoa ja toisiamme osana sitä. Koko ympäröivä maailma, tämä loputon kaaos sulautui minussa yhteen muistuttaakseen, että tämä ei ole päätepiste.
Alkuteksti: https://satori.lv/article/senes-dunka
[1] McKenna, T. (1993) Food of the Gods: A Radical History of Plants, Drugs and Human Evolution. Bantam Books.