En koskaan unohda päivää, jona ensimmäistä kertaa vierailin Pariisin oopperatalossa Palais Garnier’ssa. Keisari Napoleon III:n makumieltymysten mukaan suunniteltu rakennus yhdistelee barokin, klassismin ja renessanssin tyylejä, ja pelkkä sen etelään katsova pääfasadi saa haukkomaan henkeä.
Ulko-ovien yläpuolella levittäytyy Rossinin, Beethovenin ja Mozartin kaltaisten suuruuksien pronssiin valettu rivistö. Katon kummallakin reunalla valvoo kaksi kullattua ja siivekästä hahmoa, joista toinen edustaa harmoniaa ja toinen runoutta. Niiden välissä, katonharjan korkeimmalla kohdalla, seisoo tietysti itse Apollo, kreikkalais-roomalainen musiikin jumala.
Asetelma ei jätä mitään epäselväksi: en ollut parhaillaan astumassa vain satunnaiseen konserttitaloon vaan taiteen ja kauneuden temppeliin.
Aulan säihkyvät pilaristot, kristallikruunut ja holvikaaret jatkoivat samaa visuaalista sinfoniaa. Jätimme vaimoni kanssa päällystakkimme säilytykseen ja astuimme punaisen ja kullan väreissä hehkuvaan katsomoon. Löysimme paikkamme permannon toisesta rivistä emmekä voineet olla tähyilemättä kattoon, jossa levittäytyy Marc Chagallin kirjava fresko.
Viimein konsertti alkoi, ja saimme nauttia Bachin Brandenburgilaiskonsertoista. Muusikot soittivat huolitellun elegantisti, mikä korosti konserttojen melodista heleyttä. Orkesteria johti nuori sveitsiläinen kapellimestarikomeetta Philippe Jordan, jonka apolloninen hehku sai vaimoni huokailemaan ajoittain turhankin syvään.
Konsertin jälkeen en olisi millään halunnut palata kotiin, vaan viipyä vielä hetken tuossa kihelmöivässä ja kohottuneessa tunnelmassa, nauttia joie de vivrestä. Istahdimme katukahvilaan, ostin vaimolleni koktailin, ilta alkoi laskeutua Pariisiin.
Tunsin olevani kuin lumottu. Jokainen kehoni soluni sykki vielä musiikin tahdissa. Maailma ympärilläni näytti hetken ajan kauniilta ja täydelliseltä. Sfäärit soittivat suloista harmoniaa.
Tällaisten kokemusten jälkeen koen aina harrasta kiitollisuutta ja syvää ylpeyttä eurooppalaisesta kulttuuriperinnöstäni. Elämäni olisi merkittävästi vähemmän elämää, jos en saisi säännöllisesti nauttia esimerkiksi Bachin konsertoista, Mozartin oopperoista ja Beethovenin sinfonioista.
Olen matkustanut Amsterdamiin vain nähdäkseni Vermeerin ja van Goghin maalauksia. Olen kulkenut Wieniin, eurooppalaisen taidemusiikin pääkaupunkiin, vain käydäkseni Mozarthausissa ja Beethoven-museossa. Olen hikoillut Ateenan kesässä, jotta voisin vierailla Pantheonin juurella, koska Olavi Paavolainenkin viivähti siellä juuri toisen maailmansodan kynnyksellä.
Kaiken tämän vuoksi minun on vaikea ymmärtää ihmisiä, jotka haluat pyyhkiä kuolleet valkoiset miehet pois historianlehdiltä. Nykypäivän ikonoklastit kaatavat patsaita, nimeävät kampusten rakennuksia uudelleen, siivoavat ”väärää” taidetta ja ”vääriä” ajatuksia julkisesta tilasta ja opetussuunnitelmista dekolonialismin ja antirasismin nimissä.
Jo 1980-luvun lopulla pastori Jesse Jacksonin johtama joukko osoitti mieltään Stanfordin yliopistossa iskulauseenaan: ”Hey hey, ho ho, Western Civ has got to go.” Joukko protestoi Stanfordin ”Länsimainen kulttuuri” -opetuskokonaisuutta vastaan, sillä heidän mielestään oli väärin opettaa länsimaista kaanonia ja kulttuuriperinnettä länsimaisessa yliopistossa.
Yliopisto antoi ikävä kyllä lopulta periksi ja korvasi länsimaista kulttuuria koskevan opetuksen useita eri kulttuureja koskevalla opetuksella. Kehityskulku ei luonnollisestikaan jäänyt siihen.
Keväällä 2015 brittiläisen The Conversation -lehden päätoimittaja Jo Adetunji julkaisi artikkelin ”It’s time to take the curriculum back from dead white men”. Siinä hän valittaa joutuneensa yliopisto-opintojensa aikana lukemaan muun muassa Homerosta, Ovidiusta, Beckettiä, Joycea ja tietysti Shakespearea.
Kulttuurimyönteisempi saattaisi pitää Adetunjia onnekkaana, koska hänellä on ollut mahdollisuus perehtyä moisiin merkkihenkilöihin ja heidän tuotantoihinsa ajan kanssa. Silti hänen kaltaistensa ajatuspoliisien vaatimukset opetussisältöjen muokkaamisesta leviävät parhaillaan pitkin läntisiä akatemioita ja kulttuuri-instituutioita.
Esimerkiksi joulukuussa 2021 University College Londonin opettajat raportoivat saavansa kritiikkiä siitä, että liian moni kurssi keskittyi ”kuolleisiin valkoisiin miehiin”. Tutkijoita kehotettiin myös ”tarkistamaan etuoikeutensa”, jotta varmistaisivat ylennyksensä. Ja tämä kaikki tapahtui sen jälkeen, kun UCL oli jo ilmoittanut kyseenalaistavansa perinteisen eurosentrisen ja mieskeskeisen opetuksen.
Saman vuoden tammikuussa Leicesterin yliopiston englannin kielen laitos ilmoitti, että tästä eteenpäin se tarjoaisi ”dekolonisoitua” opetussuunnitelmaa, joka olisi omistettu ”diversiteetille”. Henkilökunnalle ilmoitettiin tämän tarkoittavan sitä, että keskiaikaisen kirjallisuuden opetuksesta luovuttaisiin ja varhaismodernin kirjallisuuden opetusta vähennettäisiin. Toisin sanoen Beowulf ja Canterburyn tarinat lensivät kertarysäyksellä ikkunasta ulos.
Yliopisto vakuutti, että Shakespeare saisi pitää paikkansa. Myöhemmin opetusta kuitenkin muutettiin niin, että Stratford-upon-Avonin suurta bardia luettiin vain osana kirjallisuushistorian kurssia, joka päättyi nigerialais-brittiläiseen kirjailijaan Bernardine Evaristoon. Yliopiston rehtori perusteli muutosta sillä, että opetuksen tulee olla ”kestävää” ja pystyä ”kilpailemaan kansainvälisellä tasolla”.
Saman vuoden toukokuussa Lontoon Globe Theatre ilmoitti niin ikään pyrkivänsä olemaan ”antirasistinen” ja ”dekolonisoimaan” Shakespearen. Asiantuntijat kiirehtivät julistamaan, että hänen näytelmänsä ovat ”ongelmallisia”. Sitä ne takuulla ovatkin. Brittiläinen lääkäri-kirjailija Theodore Dalrymple toteaa eräässä esseessään, että Shakespearen draamat ovat ihmisyyden ymmärtämisen lakipiste Euroopan historiassa. Ja ihmisyys jos mikä tuppaa usein olemaan ongelmallista.
Mutta nykymaailmassa tuo sana ymmärretään ainoastaan lattean poliittisesti. Eräs tutkija esimerkiksi päätyi väittämään, että Kesäyön unen Lysanderin repliikki ”Kuka ei vaihtaisi korppia kyyhkyyn?” on pohjimmiltaan rasistinen. Toinen puolestaan esitti, että Shakespearen valon ja pimeyden erolla leikittelevä kieli on ”rodullistava elementti”.
Tällaisten vihaa ja syvää ymmärtämättömyyttä tihkuvien pölkkypäisyyksien keskellä on hyvä muistaa, että eurooppalainen mies on tuonut tähän maailmaan myös runsaasti hyvää, kaunista ja arvokasta. Esimerkiksi voisi nostaa valistusajan, joka oli yksi ihmiskunnan kehityksen merkittävimmistä ja huikaisevimmista ajanjaksoista. Tiivistetysti voi todeta, että valistus oli liike tai joukko liikkeitä, jotka vaikuttivat ympäri Eurooppaa 1700-luvulla ja saivat aikaan eräitä historian suurimmista henkisistä ja eettisistä harppauksista. Näistä tärkeimmät ovat suvaitsevaisuuden periaatteen filosofiset perusteet, yksilönvapauksien puolustaminen, järjen nostaminen totuuden mittariksi sekä kirkon ja valtion erottaminen toisistaan.
Me jälkikristillisen ajan rationaaliset ja vapaat yksilöt seisomme mitä suurimmissa määrin Voltairen, John Locken, John Stuart Millin ja David Humen leveillä harteilla. He olivat keskeisiä toimijoita siinä aatteellisessa murroksessa, joka keksi ja taisteli ne kansalaisoikeudet, joista me saamme nykyään läntisessä maailmassa nauttia. Myös ekologinen liike ammentaa yhä, tietoisesti tai tiedostamattaan, Jean-Jacques Rousseaun sivilisaatiokritiikistä ja luontoutopioista.
Onkin nurinkurista syyttää länsimaista kulttuuria suvaitsemattomuudesta, sillä koko käsite on viime kädessä eurooppalaisten ajattelijoiden tuotos. Myöskään ajatusta sukupuolten tasa-arvosta ei löydy kungfutselaisuudesta, islaminuskosta eikä Bhagavad Gitasta. Konservatiiviajattelija Jari Ehrnrooth huomauttikin taannoisessa Image-lehden haastattelussa, että myös ihmisoikeudet ovat valkoisten miesten keksintö.
En tietenkään halua väittää, että länsimainen kulttuuri olisi synnitön. Sen historiasta löytyvät kaikki ne inhimilliset kauheudet ja raakuudet kuin muidenkin sivilisaatioiden menneisyydestä. En myöskään väitä, etteikö muuallakin maailmassa olisi synnytetty merkittävää taidetta ja sivistystä – tästä todistavat muun muassa kiinalainen shanshui-runous, intialainen raga-musiikki ja japanilainen sumi-maalaus.
Mutta kaikkien eksoottisten elämystenkään keskellä emme saa unohtaa sitä arvokasta, poikkeuksellista ja rikasta aateperintöä, jonka jälkeläisiä ja vaalijoita olemme. Bachin musiikki, Danten tuonpuoleisuusvisiot, Shakespearen näytelmät, Boccaccion novellit, koko valistusfilosofia ja niin edelleen ovat meidän kulttuurista dna:tamme.
Minun olisi mahdotonta ajatella elämääni ilman länsimaisen kulttuurin merkittävimpiä saavutuksia. Nuoruuden kiihkeinä mutta epävarmoina vuosina Sartren ja Dostojevskin eksistentialistiset visiot antoivat keskeisiä älyllisiä kiinnityskohtia. Opiskeluaikana sain tutustua muun muassa Platonin dialogeihin, Descartes’n skeptisiin päätelmiin ja Kantin kriittisiin puheenvuoroihin. Myöhemmin löysin Tolstoin historiansosiologiset mahtiromaanit, Thomas Mannin hienostuneet novellit ja T. S. Eliotin modernistisen runouden.
Juuri mahdollisuuksien avaruus on yltäkylläisen kulttuuriperinnön keskeisin yksilöpsykologinen merkitys: se antaa ihmiselle mahdollisuuden löytää uusia taideteoksia, ajatuksia ja näkökulmia, kasvaa niiden myötä ja rikastuttaa omaa sisäistä maailmaansa, tulla osaksi jotakin itseään suurempaa.
Me olemme kaikki yksilöitä, mutta samalla versomme kulttuuriperinnöstä, joka antaa lähtökohdat itsellisen identiteetin ja omannäköisen elämän rakentamiselle. Ilman juuria ihminen on vain tuulen heittelemä aavikkopensas.