Särö julkaisi verkkolehdessään 5.5.2026 Venla Hiidensalon kirjoittaman artikkelin Puuttuvia perusteluja ja subjektiivisia näkemyksiä kirja-alan selvityksessä.
Pyydän ystävällisesti tilaa seuraaville artikkelissa olleiden virheellisten tietojen oikaisuille:
1.
Jutussa väitetään, että ”Leikola sivuuttaa […] kirjailijoiden ansainnan tarkastelun digitalisoituvassa kirjamarkkinassa ja uuden tekijänoikeuslain kontekstissa.”
Selvityksen pisin alaluku keskittyy kirjailijoiden ansainnan ja kirjan hinnanmuodostuksen tarkasteluun lukuisten eri taustamuuttujien suhteen, joiden joukossa erot digitaalisten ja analogisten kirjojen erot.
Uuden tekijänoikeuslain merkitystä korostetaan mm. selvityksen toimenpide-ehdotuksessa numero 16 seuraavasti: ”Tekijänoikeuslain 404/1961 28a § määräyksen mukaan tekijällä on ’oikeus saada hyödyntämisestä asianmukainen ja oikeasuhtainen korvaus’. Erityisesti lukuaikapalvelujen korvauksien ei ole koettu täyttävän lain henkeä ja kirjainta. Kuten edellä on selostettu, tekijöiden ei ole helppo muodostaa käsitystä, kuinka paljon kustakin kirjasta kukin lukija on kuunnellut, jonka jälkeen olisi mahdollista arvioida saatujen korvauksien asianmukaisuutta ja oikeasuhtaisuutta. Suomen Kustannusyhdistys, Suomen tietokirjailijat ja Kirjailijaliitto ovat neuvotelleet alan hyvistä käytännöistä 2026 alussa. Voi olla, että epäkohdat ovat ratkeamassa näiden neuvottelujen seurauksena, mutta aika näyttää, kuinka käy. Hyvien käytäntöjen toteutumista tulisi seurata osapuolten yhteisillä seurantavälineillä ja vaikka kyseessä on sopimusvapauden piiriin kuuluvien asioiden tarkastelu, valtiovallankin olisi syytä olla tarvittaessa viimekätisesti myötävaikuttamassa hyvien käytäntöjen suuntaisten tavoitteiden toteutumiseen.”
2.
Jutussa väitetään, että ”Leikola sivuuttaa niin ikään Kirjailijaliiton tulotutkimuksen ja tyytyy sen sijaan heittämään, että ”voi sanoa, ettei ole olemassa kahta kirjailijaa, joilla olisi rakenteeltaan samanlainen ansainta”.
Selvityksessä käsitellään Kirjailijaliiton tulotutkimusta todeten sen ongelmat saatujen tulosten yleistettävyydessä ja käytetään useita muita lähteitä tämän rinnalla. Eri kirjailijoiden ansaintojen erot ei ole heitto, vaan fakta.
3.
Jutussa sanotaan, että ”raportin alussa kerrotaan, että sen lopusta löytyy luettelo henkilöistä, joita on tavattu selvityksen merkeissä. Luetteloa ei kuitenkaan ole liitetty raporttiin. Sen saa toistaiseksi vain ministeriöstä pyytämällä.”
Mainitun luettelon tahoista, joita on kuultu – ei ”henkilöistä, joita on tavattu” – pystyy itse kukin lataamaan OKM:n verkkosivuilta. Tekijänä en tiedä, minkä tähden se on erotettu itse raportista erilliseksi dokumentiksi.
4.
Jutussa väitetään: ”Luettelosta käy ilmi, että Leikola on haastatellut selvitykseensä vain 14 kirjailijaa, joista valtaosa julkaisee kirjojaan samalta kustantajalta kuin hän itse.”
Väite on absurdi, koska ensinnäkin selvityksen esipuheessa on kerrotaan, että kuultuja tahoja on 106 ja nämä koostuvat yhteensä 169 henkilöstä. Kirjoja näistä 169 henkilöstä on julkaissut ainakin 60 henkilöä eli useampi kuin joka kolmas kuultu on kirjailija, monet useaan kertaan. Kun olen itse julkaissut kirjoja kahdeksalta eri kustantamolta, on mahdotonta ymmärtää, mitä pelkästään yhdeltä kustantamolta julkaissut Hiidensalo mahtaa tarkoittaa.
5.
Jutussa väitetään, että ”suuria ja keskisuuria kustantajia hän on sen sijaan käynyt ahkerasti tapaamassa melkein saman verran”.
On mahdotonta käsittää, mitä ahkeruudella tarkoitetaan ja mitä koko väitteellä muutenkaan tarkoitetaan – että keskisuuria kustantajia on tavattu saman verran kuin suuria? Suuria on vähemmän kuin keskisuuria. Erikseen kuulluista yrityksistä WSOY, Otava ja Gummerus (3) lasketaan useimmiten suuriksi, Into ja Teos-Siltala (2) keskisuuriksi. Kieletär, Kuulokuva, Sininen Jättiläinen, Vinha ja Terra Cognita (5) ovat millä tahansa mittarilla pieniä. Vaikka suhde pienten sekä suurten/keskisuurten välillä on tasapainoinen jo noinkin, se asettuu kuitenkin aivan eri valoon, kun lisätään, että tapasin kootusti Suomen kustannusyhdistyksen erikoiskustantajien työryhmän parikymmentä jäsentä, pääasiassa pienkustantajia.
6.
Jutussa väitetään, että ”Leikola ei ole selvityksessään ottanut huomioon yli tuhannen suomalaisen kirjailijan vuonna 2024 allekirjoittamaa kirjailijoiden avointa kirjettä”. Kirje on mainittu lähdeluettelossa ja sen käsittelemät asiat sisältyvät selvitykseen, mutta niitä ei ole käsitelty yksinomaan yhden lobbausdokumentin valossa, kuten ei mitään muutakaan selvityksen asiakokonaisuutta. Olisi perin omituista, jos niin olisi tehty.
7.
Jutussa väitetään, että ”suoratoiston aikakaudella runoilijoiden toimintaedellytykset ovat merkittävästi huonontuneet, sillä minuuttiperusteisesti maksettu suoratoistokorvaus on erityisen epäreilu runoilijoille.”
Jälkimmäinen lause pitää paikkansa, ensimmäinen ei, sillä äänikirjakorvaukset eivätkä edes rojaltit ole koskaan muodostaneet merkittävää osaa runoilijoiden kirjailijatyön tuloista, toisin kuin apurahat. Runoilijoiden apurahoista selvityksessä on julkaistu pioneeridataa ja ne eivät ole laskussa.
8.
Jutussa esitetään mielipiteenä, että ”Leikolan johtopäätös asettuu outoon valoon” ja tällä viitataan selvityksen toteamukseen, ettei ole pystytty näyttämään toteen, miten omistukselliset kytkennät vaikuttaisivat kirjamarkkinoiden toimintaan.
Selvityksessä on selostettu merkittävimmät tällaiset kytkennät (vaikka jutussa väitetäänkin virheellisesti, että ”raportista ne loistavat poissaolollaan”). Hiidensalo ei kykene tuomaan yhtään sen enempää valoa siihen, millä tavoin nämä kytkennät vaikuttaisivat. Olettaisi oikeustieteen ylioppilas Hiidensalon tietävän, että suomalaisessa oikeuskäytännössä on voimassa ns. syyttömyysolettama, ts. mahdolliset syytökset pitää todistaa. En ole myöskään selvityksen julkistuksen jälkeen kuullut kenenkään esittävän sitä, miten nämä kytkökset vaikuttaisivat – mikä ei tietenkään poista sitä mahdollisuutta, että tällaisia vaikutusmekanismeja saattaa olla. Yksinkertaista niiden selvittäminen ei kuitenkaan ole, eikä tällaisessa selvityksessä voi perustaa tämän kaltaisia asioita mielipiteisiin, kuten Hiidensalo tekee.
9.
Jutussa nojaudutaan eurooppalaisen lobbausorganisaatio European Writers Councilin näkemykseen, jonka mukaan ”kirjojen hintasääntely olisi tällä hetkellä mekanismi, joka turvaisi kirjallisuuden monimuotoisuuden suoratoiston aikakaudella”. Mitään erityistä evidenssiä siitä, että kirjallisuus olisi monimuotoisempaa niissä maissa, joissa on hintasääntelyä, ei jutussa kuitenkaan esitetä, vaan tämä jää mielipiteen tasolle eikä senkään vuoksi ole selvityksessä lähtökohtana. Selvityksessä tutkitut esimerkit ovat esimerkiksi Norjan osalta osoittaneet, että hintasääntelyllä – riippuen siitä, miten se toteutetaan – voi olla jopa haittaa kotimaiselle kirjallisuudelle. Hiidensalon tapa referoida sitä, miten selvityksessä kerrotaan Norjasta, on niin monella tapaa pielessä, että en käy sitä tarkemmin kommentoimaan.
10.
Hiidensalo kirjoittaa: ”Oli Leikola mitä mieltä hyvänsä kirjailijoiden saamasta korvauksesta ja sen asianmukaisuudesta ja oikeasuhtaisuudesta, ei hänen puolueettomana selvityshenkilönä pitäisi voida jättää huomioimatta uutta tekijänoikeuslakia eikä DSM-direktiiviä.”
Tähän on ilo vastata, että EU:n tekijänoikeusdirektiiviin perustuvan tekijänoikeuslain uuden 28a § määräyksen mukaisen tekijän oikeuden saada hyödyntämisestä asianmukainen ja oikeasuhtainen korvaus varmistamiseksi selvityksen toimenpide-ehdotus numero 16 menee jopa pitemmälle ja kohdistuu tarkemmin kuin etujärjestöjen esittämät toimet, mikä on jäänyt Hiidensalolta huomaamatta ja tekee tämänkin hänen väitteensä virheelliseksi.
Paljon muutakin kommentoitavaa olisi, mutta tyydyn tässä puhtaiden virheiden oikaisemiseen. Näiden lisäksi totean kuitenkin, että kirjoituksen vihjailu, ettei selvitys olisi puolueeton (”Herää kysymys, kenen näkökulmasta Leikola alaa lopulta tarkastelee”) ei ole poleeminen, vaan alatyylinen.