Teemu Helle:
Luen parhaillaan Tuukka Hämäläisen Kirosäkeet-teosta (Idiootti 2010) jossa raotetaan verhoja 20 uuden suomirockin sanoittajan pään sisään. Kirja on nautinto, se on erittäin suositeltava. On jännittävää lukea miten jokin sanoitus on syntynyt sävellykseen, kumpi oli kulloinkin ensin: muna vai kana, sävel vai sanat, millainen suhde kirjoittajalla onkaan kirjoittamiseen ja kirjoittajana itseensä ja kuinka käsitykset ovat muuttuneet jos ovat.
Omakohtaisesti teos kannustaa entisestään pohtimaan omaa poetiikkaa ja avaa mahdollisuuden verrata syntyprosessia muun taiteenalan edustajien kokemuksiin. Vertaisterapiaksikin sen voisi mieltää – teosprosessi on aina valtava kokonaisuus huolimatta siitä, kokeeko sen helpoksi vai vaikeaksi, taiteenlajista riippumatta. Hänelle, joka kenties ei lainkaan kirjoita mutta kokee suomalaisen rock-musiikin lähelle sydäntään, teos avaa uusia maailmoja ja tuo mukanaan mahdollisesti nostalgisia tunteita, uudelleenlöytämisen iloa, tai kokonaan uutta löytämisen riemua. Niin kauniilla tavoin Kirosäkeet nostavat sanoitukset musiikista esiin, ja sitä kautta ylipäänsä musiikin estradille.
Musiikilla on monipolvinen sija omassa elämässäni. Harrastan pääsääntöisesti suoraa musiikin kuuntelua eli sitä, jolloin tietoisesti asettuu musiikin äärelle ja antautuu sille. Laajalti huomiotani saa myös elokuvamusiikki, joka oheisena täydentää jo luotua kuvaa ja joka usein on tehty helposti omaksuttavaksi luonteensa vuoksi. Saatan musiikin avulla tunnelmoida, laskeutua ajatuksiini tai yhtä hyvin keskittyneesti kuunnella kuinka fantastisen yksinkertainen, mutta hienosti kasvava ja toimiva bassokuvio on esimerkiksi brittiläisen Keane-yhtyeen kappaleessa “We Might As Well Be Strangers” (levyltä Hopes & Fears, 2004). Tai kuinka mielenkiintoisen räkäisiä, räyhääviä särökitarasoundeja onkaan Happoradion uudella Puolimieli -albumilla (2010), eritoten levyn viidennen biisin “Sahattu Oksa, Poltettu Silta” kertosäkeessä tai levyn aloittavan biisin introssa. Tai nauttia sanoituksesta, joka saa ihon kananlihalle kuten Mad Seasonin kappaleessa “Wake Up” (albumilta Above, 1995). Tai uppoutua vain sukkeluksiin sielukkaaseen harmoniaan, tai kokonaisvaltaisesti sävyihin kuin esimerkiksi Apulannan Heinola 10-albumin nerokkaasti sovitettujen kappaleiden erikoisen kauniisiin taustahälyihin.
Samalla tavalla kuin kirjallisuus, musiikki auttaa joskus vaikeiden tilanteiden ylitse joita kirjoittajana käsikirjoituksessa väistämättä kohtaa. Pattitilanteet ja pelkotilat, jos tästä ei olekaan mihinkään. Tai voi olla hyvä kirjoitusdraivi päällä, ja musiikin avittamana sitä istuu runolla toiset kuusi tuntia putkeen kunnes havahtuu siihen, että korvat hikoilevat kuulokkeiden alta ja muovinen sanka painaa päälaesta kivuntähtiä silmiin. Joskus sitä voi istua niiden kuulokkeiden alla myös sopuisassa hiljaisuudessa, vain korvien epämääräinen suhina taustalla. Ja kun hiljaista tietä on tarpeeksi takana ja valitsee jonkin levyn, biisin, on jälleen matkalla jonnekin.