Dystopiakirjallisuuteen kuuluu miltei tehdasasetuksena reipas kärjistäminen. Tulevaisuutta kohti otetaan niin pitkä harppaus, että nykypäivän epämiellyttävät kehityskulut ovat tulleet loogiseen päätepisteeseensä. Oli kyse sitten ympäristötuhosta, suuryritysten vallasta, tekoälystä tai tappajaviruksista.
Kyse on usein myös pahan ulkoistamisesta: kirjoissa on selkeä hirmuhallinto ja sitä vastaan kamppaileva kapinaliike.
Esimerkiksi Margaret Atwoodin Orjattaresi-romaanissa (1985) vanhatestamentillinen Gilead alistaa naiset kotiorjiksi ja synnytyskoneiksi. Suzanne Collinsin Nälkäpeli-sarjassa (2008–2020) nyky-Yhdysvaltain raunioille perustettu Panem on luonut jyrkän kastilaitoksen. Kansaa pidetään tyytyväisenä futuristisilla gladiaattoritaisteluilla.
Islantilaisen Fríða Ísbergin (s. 1992) Merkintä onkin maanläheisyydessään piristävän erilainen dystopia. Sen maailma on vielä hyvin lähellä omaamme. Edessä olevia muutoksia tarkastellaan näkökulmahenkilöiden arkisen sinnittelyn ja ihmissuhdekipuilun kautta. Ollaan, sosiaalipsykologi Klaus Helkamaa (s. 1945) lainatakseni, hyvän ja pahan tällä puolen.
Jos Ísbergin mosaiikkiromaanin kohdalla voi edes puhua hyvän ja pahan taistelusta, se tapahtuu korostetusti kunkin henkilön sisällä. Eikä ihmisenkaltaisen, häilyvän ristiriitojen kimpun kohdalla edes ole mitään yleispäteviä vastauksia isoihin kysymyksiin.
Lähitulevaisuuden Reykjavik on jakaantunut pahasti kahtia. Islannin psykologiliitto eli Psyko on kehittänyt myötätuntokokeen, jolla voidaan mitata ihmisten eläytymiskykyä ja moraalia.
Paremman tulevaisuuden arkkitehdit, kuten testaushankkeen keulahahmo Ólafur Tandri, puhuvat läpinäkyvyydestä ja keskustelun tärkeydestä. Samalla myötätunnon mittaamisen leviäminen yhä uusille elämänaloille merkitsisi todellista hyvinvointivaltiota: rikoksia, perheväkivaltaa ja muuta antisosiaalista käyttäytymistä voitaisiin ehkäistä ennalta. ”Moraalihäiriöisiä” varten olisi kuntoutuskeskuksia, psykologeja ja toimiva lääkitys.
Kello tikittää. Edessä on kansanäänestys, jonka myötä kypärä päässä tehtävistä, aivotoimintoja mittaavista testeistä tulisi pakollisia kaikille islantilaisille.
Monet kaupat, yritykset, koulut ja kaupunginosat ovat ottaneet jo varaslähdön. Pleksilasiseinät erottavat merkittyjen ja merkitsemättömien alueita. Mikäli väärään ryhmään kuuluva ihminen ylittää kaltaisilleen määritellyn rajan, hälyttimet heräävät välittömästi. Kaikilla kynnelle kykenevillä on lisäksi rannekelloissaan oma ”holosysteemi”, käyttäjänsä toiveiden mukaan muotoiltu tekoäly. Sen avulla saa kutsuttua virkavallan paikalle hetkessä.
High tech -valvonnan avulla toteutettu kahtiajako tuo mieleen Maarit Verrosen parhaimpiin kuuluvanromaanin Karsintavaihe (Tammi 2008). Se on jylhä dystopia vartiointiliikkeiden ja pätkätyöläisten tulevaisuudesta.
Toisin kuin Verrosella, merkinnät tai niiden puuttuminen eivät noudattele pelkästään sosioekonomisia rajoja. Ísbergin romaanissa kuka tahansa voi joutua moraalisen epäilyn alaiseksi, isokenkäisistä alkaen.
Merkinnän vastustajien liikkeen eli KALLin puheenjohtaja Magnús Geirsson on kovasanaisen populistipoliitikon perikuva. Hän kerää ympärilleen nuoria miehiä, jotka uhkaavat syrjäytyä joukolla yhteiskunnasta. Ylivilkkaus, testosteroni, keskittymishäiriöt ja kuohahteleva mieli eivät lupaa hyvää kokeen kannalta.
Toiset uskovat sosiaalisen median tartuttamaa vainoharhaa Psykon ”tuhoamisleireistä” ja aivojen uudelleenohjailusta.
Vihainen ja epätoivoinen 21-vuotias Tristan kuuluu uusiin osattomiin. Paniikkihäiriöstä ja mahahaavasta kärsivä ammattilukion dropout näkee maailman sulkeutuvan ympärillään: edes putki- tai sähköasentajaksi ei ole asiaa, sillä keskiluokkaiset ihmiset haluavat luonnollisesti merkitä kotinsa. Kioskin tai kuntosalin ovella hälyttimet saattavat ulvahtaa ja henkilökunta häätää kiusallisen tunkeilijan pois.
Tristanille ei jää muuta vaihtoehtoa kuin hanttihommat Sundin sataman ahtaajana ja Viktorin, alamaailman kingpinin juoksupoikana. Rahtikontteihin pakataan Viktorin järjestämien asunto- ja mökkimurtojen satoa.
Kujanjuoksua syventää Trex, onnellisuushormonia tuottava lääke, jonka oli tarkoitus siivittää ongelmanuorten siirtymistä uuteen, väkivallattomaan yhteiskuntaan.
Nyt Trex on todettu rajusti addiktoivaksi huumeeksi. Väkivaltaa on kansanäänestyksen lähestyessä ilmassa enemmän kuin koskaan: holonaamioiden taakse piiloutuneet hupparipäät heittelevät Yleiskäräjien taloa Molotovin cocktaileilla. Heitä vastassa on mellakkapoliiseja suojakilpineen.
Runoilijana ja novellistina aloittaneen Ísbergin esikoisromaani on oivaltava, moniääninen ja -tulkintainen. Sen vahvuuksiin kuuluu alle 400 000 asukkaan saarivaltion koko kerrokset läpäisevä henkilökaarti.
Kipeän eron läpikäynyt Eyja luovii Islannin vihreän teknologian ja eettisen sijoittamisen aallonharjalla ratsastavassa liikemaailmassa. Viini- ja pillerikoukkuun ajautunut nainen juonittelee ja hautoo kostoa moneen suuntaan. Lopulta hän syyttää esimiestään työpaikkakiusaamisesta ja seksuaalisesta ahdistelusta.
Ystävät yllyttävät ”tienraivaaja” ja ”soihdunkantaja” Eyjaa uusiin paljastuksiin. Toisaalta Eyjan tajunnanvirtajaksot on kuvattu sen verran hyppelehtivästi ja äkkiväärästi, että tapausten kulku jää lukijalle varmaan tarkoituksellisen hämäräksi.
Ísberg kuvaa hahmoja, jotka ovat joko vihan vimmassa, pahasti takalukossa tai sen verran itseensä käpertyneitä, etteivät pysty näkemään kulloistakin hetkeä pidemmälle.
Kenellä heistä – tai meistä – on varaa ryhtyä toisten tuomareiksi?
Paitsi yritysmaailman valtapeleissä, merkintää tai sen puuttumista voidaan käyttää aseena tulevaisuuden huoltajuuskiistoissa.
Tämän pelon eteen joutuu Alexandria, Tristanin ja kahden muun rajoja koettelevan tai kapinallisen lapsen äiti.
Nuorimman eli Naómin isä havittelee tyttöä itselleen. Tristan pahentaa asiaa esiintymällä rahaa vasten KALLin propagandavideolla ja kertomalla maailmalle surkeista kotioloistaan.
Kierre on valmis: Alexandria tuntee itseluottamuksensa vajoavan koppakuoriaisen tasolle ja pakenee lohturuokaan tai -shoppailuun.
Merkinnän henkilöt liittyvät vähintään mutkan kautta toisiinsa.
Naómin opettaja, kolmikymppinen Talvi on elänyt eräänlaista pitkitettyä nuoruutta, kokenut itsensä huolettomaksi ja huliviliksi ja mennyt ihmissuhteesta toiseen. Hän säälii teini-ikäisiä oppilaitaan, jotka ovat menossa testattaviksi – ja uskoo, ettei olisi itse läpäissyt samaista koetta neljäntoista ikäisenä.
Toisaalta Talvi kärsii traumaperäisestä stressireaktiosta painostavan exänsä vuoksi. Pelkotilojen ja pakkoajatusten ristitulessa hulivilihumanisti Talvikin ryhtyy vaatimaan oman rappunsa merkitsemistä, siis tarvittavien hälytysjärjestelmien asentamista.
Lähitulevaisuuden Islannin iskusanoja ovat Luettelo, Seuranta ja Askel, kaikki isolla alkukirjaimella. Jos tuntee itsensä erityisen uhatuksi, viranomaisilta voi anoa Seuranta Plus -pakettia.
Ísbergin romaani onkin vaikuttava kuvaus valvontayhteiskunnasta, terapiakulttuurista ja medikalisaatiosta.
Viime toukokuussa Helsinki Lit -kirjallisuuspäivillä vieraillut Ísberg kertoo STT:n haastattelussa saaneensa idean romaaniinsa jo vuonna 2018. Alkuteoksen ilmestyessä lokakuussa 2021 Merkintä imaistiin kotimaassaan mukaan tulehtuneeseen väittelyyn koronapasseista.
Parhaillaan kymmenille kielille käännettävää kirjaa on luettu muun muassa kiinalaista sosiaalisen pisteytyksen järjestelmää, polarisaatiota ja kulttuurisotia vasten.
Merkinnän vahvuus onkin siinä, ettei se tyhjenny tämän tai tuon ilmiön allegoriaksi. Pikemminkin kyse on ihmisen äänestä, tekijänsä hätähuudosta aikana, jolloin yhteiskunnat jakautuvat uudelleen ja uudelleen kahteen sotajoukkoon. Ja kuinkas ollakaan, ”(…) välimaastoon uskaltautuvia ammutaan kummaltakin puolelta.”
Ísberg nimenomaan uskaltautuu välimaastoon. Hän ei ota suoraan kantaa kuvailemansa uudistuksen puolesta tai vastaan, mutta kirjoittaa ihmisenä olemisesta armollisesti.
Kukapa jaksaisi olla aina pirteä ja reipas, paras versio itsestään? Kun kohtalon kohtuuttomat oikut vyöryvät päälle, toisista tulee lähiölinnoittautujia, toisista taas alamaailman luukuissa pyöriviä desperadoja.
Toiseen ihmisen luottaminen on ”(…) kuin rakentaisi talon tulivuoren viereen.” Silti niin vain on tehtävä, yhä uudelleen ja päivästä toiseen. Muuten loputtomat uhkakuvat alkavat toteuttaa itse itseään.
Merkinnän suomentaja Tapio Koivukari (s. 1959) on paitsi tuottelias, Runeberg-palkittu kirjailija, myös todellinen islantilaisen nykykirjallisuuden moniottelija. Hän tavoittaa oivallisesti romaanin monet tasot, oppineista väittelyistä somen salaliittomölinään ja Eyjan oikukkaasta tajunnanvirrasta Tristanin anglismien sävyttämään katukieleen.