Olen 19-vuotias ja kuulun siis niin kutsuttuun Z-sukupolveen, Fridays for Future -sukupolveen, poliittisesti korrektin kielen sukupolveen ja väitetysti jopa ”viimeiseen sukupolveen”. Yksistään syntymävuoteni 2004 perusteella minut on niputettu yhteen ja samaan sukupolveen kaikkien vuosina 1995–2010 syntyneiden nuorten kanssa, vaikka tarkasti ottaen emme ole sukupolvi lainkaan.
Filosofi ja sosiologi Karl Mannheim esitteli nimittäin vuonna 1928 tieteellisessä artikkelissaan ”Sukupolvien problematiikasta” ne keskeiset yhteiset tekijät, joiden perusteella sukupolvi voidaan määritellä sukupolveksi. Hänen mukaansa olennaisia tekijöitä ovat yhteinen kulttuurinen viitekehys sekä samasta näkökulmasta koetut historialliset tapahtumat.
Sukupolvet ovat Mannheimille siten eräänlainen kohtalonyhteisö. Minä ja monet ikäiseni emme kuitenkaan muodosta tällaista yhteisöä, ilmastoliimaajien[1] ja maailmanpelastajien kanssa emme nyt varsinkaan. Meillä ei ole juuri yhteisiä arvoja Z-sukupolven äänekkäimpien kanssa, eikä koronapandemiaa lukuun ottamatta kokemuksia, jotka meitä ylen määrin yhdistäisivät. Elämme kyllä samassa kulttuurissa ja samaa aikaa, mutta tulevaisuuden herättämästä ahdistuksesta, joka perustuu suurelta osin erilaisiin ennusteisiin, ei ole yhdistäväksi sukupolvikokemukseksi.
Vaikka emme mekään voi sanoa tulevaisuudesta mitään varmaa, ovat viime vuosina monet nuoret alkaneet murehtia sitä jo ennen aikojaan.
Monesti oma aktivismi typistyy itsetarkoitukseksi, ja kaikkialle leviävä paniikki estää rakentavan keskustelun. Jo vilkaisu menneisyyteen osoittaa, että omasta tulevaisuudesta luopuminen ei ole lainkaan uusi ilmiö.
Ahdistuksen uusi aika
Kun maailmantalous vuonna 1982 syöksyi pahimpaan lamaan sitten toisen maailmansodan, ja ympäristö näytti tuhoutuneen lähes lopullisesti eikä kylmän sodan kilpavarustelulle näkynyt loppua, näytti tulevaisuus tulleen äkkiä viimeiselle rajalle.
No Future! Ainakin 1980-luvun brittiläinen punkliike otti sen motokseen.
Punkyhtye Sex Pistolsin John Lydon lauloi vuonna 1977, että englantilaisten unelmilla ei ole tulevaisuutta – ”There is no future in England’s dreaming!” Single ”God save the Queen” oli kylläkin tarkoitettu joutsenlauluksi silloiselle eliitille, mutta yleisö ja monet punkkarit ymmärsivät laulun sanoman ilmaisevan epätoivoa ja näköalattomuutta. Monissa tapauksissa seurauksena olikin vain oman minäkuvan pirstoutuminen eikä järjestelmän romahtaminen.
”No Future” löysi tuolloin hedelmällistä maaperää myös Saksassa lisäten angstia. Ahdistusta aiheuttivat muiden muassa metsäkato ja otsonikato, geenitekniikka ja säteilykuolema. 1980-luvun lopulle tultaessa näitä aiheita ei kuitenkaan koettu enää niin tärkeiksi, talouskriisi kun oli selätetty, Saksojen yhdistyminen onnistui ja David Hasselhoff heilui Berliinin muurin harjalla ja lauloi ”Looking for Freedom”.
Kun ydinsotaa ei tullutkaan, kasvoi uusi sukupolvi, golf-sukupolvi, enimmäkseen epäpoliittinen nuorten ryhmä. Heidän mottonsa kannusti lähtemään golfkentälle tai pelaamaan tennistä tai uimahallille sen sijaan, että murjottaisi mielenosoituksissa. Tätä seurannut Y-sukupolvi ei sekään noussut enää taistoon uuden yhteiskuntajärjestyksen puolesta, vaan seurasi politiikkaa omissa oloissaan puolueiden ulkopuolelta. Huomion keskipisteessä olivat kulutus, etiikka ja yksilöllinen elämäntapa.
Vasta Z-sukupolvessa roihahti uuteen liekkiin haave suuresta yhteiskunnallisesta muutoksesta. Greta Thunbergin ensimmäinen koululakko vuonna 2018 käynnisti Fridays for Future -liikkeen ja sen myötä nuorten maailmanlaajuisen politisoitumisen uudelleen. Alkuun kyse ei ollut sen vähemmästä kuin tulevaisuuden ottamisesta omiin käsiin. Sellaiset aktivistiryhmät kuin ”Letzte Generation” (suom. Viimeinen sukupolvi) tai Englannista lähtenyt ”Extinction Rebellion” (Suomessa: Elokapina) levittävät jo nimillään maailmanlopun tunnelmaa.
Saksan tulevaisuusahdistusta 1980 ja ilmastoahdistusta 2023 yhdistää molempien dystooppinen perusajatus. Naton kaksoispäätöstä seuranneen valtavan ydinasevarustelun sijaan pelkäämme tällä hetkellä ilmastokatastrofia, mutta kuten ei silloinkaan nähty tulevaisuuden loppuvan, niin tuskin nytkään. Katsomalla historiaan meidän tulisi pikemminkin ymmärtää, että maailmanloppua saadaan edelleen odotella.
A niin kuin alku
Sukupolvet vaihtuvat yhä nopeammassa tahdissa. Sukupolvien ketjun jakaminen 15 vuoden jaksoihin on nimittäin vakiintunut vasta X-sukupolvesta lähtien. Vielä 1900-luvulla sukupolvia erottivat toisistaan kaksi maailmansotaa ja yhteisesti jaetut kohtalot, kunnes Douglas Coupland esitteli vuonna 1991 romaanissaan Tuntematon sukupolvi – Tarinoita kiihtyvästä kulttuurista (Art House 1992, suom. Marja-Liisa Tirkkonen; alkuteos Generation X: Tales for an Accelerated Culture) ajatuksensa ikäluokkien jakamisesta sukupolviksi. Uusia sukupolvia alettiin tämän jälkeen nimetä 15 vuoden jaksoissa aakkosten mukaan. Syntyi järjetön ajattelutapa, että yhteiskunnallinen kehitys tapahtuisi aina samaa säännöllistä rytmiä noudattaen.
Seuraavia sukupolvia alettiinkin nyt nimetä aakkosjärjestyksessä: X, Y, Z. Mutta toisin kuin tästä nimeämistavasta voisi ymmärtää, yhteiskuntamme ei ole Z-sukupolven myötä kulkemassa kohti loppuaan (saks. perusaakkoset ovat A–Z). Niin kauan kun ihmiskunta on olemassa, on myös uutta kehitystä. Mutta lopullisuutta ei ole, ja siksi meillä on edelleen mahdollisuus muuttaa vallitsevia olosuhteita.
Minun, kuten koko alle 30-vuotiaiden hiljaisen enemmistön, on vaikea kokea Z-sukupolven ideologista suuntautumista omakseni, ja siksi koen kuuluvani mieluummin A-sukupolveen: A niin kuin alku. Yhteiskuntamme tarvitsee nimittäin vahvan uuden alun, eikä meidän tule enää odotella, että kalenterissa on taas tilaa yhteiskunnalliselle muutokselle.
Nykyinen viehtymys ahdistukseen samoin kuin maailmanlopun kaipuu alkavat käydä raskaiksi. Kokonainen ikäryhmä ajautuu jähmettyneeseen tilaan. Kun psyykkisesti terve ihminen joutuu suureen vaaraan, elimistö reagoi, sydän hakkaa, ihminen alkaa hikoilla ja vapista. Lisämunuaisista vapautuu stressihormoneja, adrenaliinia ja kortisolia, jotka kiihdyttävät ruumiintoimintoja. Sydän lyö nopeammin, hengitys on lyhyttä ja pinnallista. Lukuisat hermosolupiirit mobilisoivat elimistön taistelemaan tai pakenemaan, ja aivot ajautuvat äärimmäiseen hälytystilaan.
Entä jos pelon laukaisija ei olekaan arolla vaaniva sapelihammastiikeri? Jos se ei olekaan murtovaras, jonka kimppuun on käytävä? Jos se onkin tulevaisuuden pelko, josta on vaikea saada otetta.
Tulevaisuusahdistukseen ja moniin muihin yksilöllisiin pelkoihin, joita läntisessä maailmassa joudumme kohtaamaan, ei ole yksiselitteistä vastausta. Taisteleminen tai pakeneminen ei ratkaise huomisen matikankokeen tehtäviä eikä tuki otsonikerroksessa olevia reikiä.
Ongelmien pakoilu ei ole ratkaisu
Inflaatio ja sähkön hinta, ilmastonmuutos ja sota. Taantumusta ja syrjintää joka suunnalla. Vaikka kriisien vaikutukset eivät yltäisikään suoraan ihanan lämpöiseen olohuoneeseemme asti, niiden pelko löytää meidät kaikkialta – ja se on usein riittävä syy reagoida ikään kuin aurinko aivan kohta sammahtaisi.
Se, mikä saa yhden liimaamaan kätensä moottoritiehen, ajaa toisen hedonismiin. Z-sukupolven maailmanlopun tunnelmissa on ahdistuneisuushäiriön piirteitä. Pienikin vilkaisu tulevaisuuteen, arkiset askareet tai poliittiset levottomuudet laukaisevat paniikin.
Miksi perustaa perhe, jos ihmiskunta joka tapauksessa kuolee kohta sukupuuttoon? Miksi rakentaa talo, jos ydinsota voi syttyä vaikka huomenna? Miksi opiskella ammatti, jos tekoäly tekee kohta samat hommat?
Kollektiiviseen luopumiseen omasta tulevaisuudesta liittyy aina myös houkutus väistellä oman elämänsä rakentamiseen liittyviä hankalia kysymyksiä. Kuka minä olen? Kuka haluan olla? Mikä on paikkani maailmassa ja yhteiskunnassa? Omaa tulevaisuutta koskevien kysymysten pakoilu ei ole todellakaan uusi ilmiö. Pakeneminen ei ole kuitenkaan koskaan ollut toimiva ratkaisu.
Peter Pan ja Michael Jackson lienevät kaksi tunnetuinta hahmoa, jotka eivät halunneet kasvaa aikuisiksi ja pakenivat todellisuutta fantasiamaailmaan. Kaukamaan tai Neverland Ranchin sijaan monet nuoret haluavat kuitenkin nykyään vain kauas, kauas pois – kauas uutisvirrasta, helleaalloista ja täpötäydestä matikan tukiopetuksesta.
Olemme ja pysymme lopulta kuitenkin osana yhteiskuntaa, joka tarvitsee panostamme. Jos toimettomuus ei ole vaihtoehto, on matka moottoritielle aktivistien joukkoon monille ymmärrettävästi lyhyempi kuin pitkä matka omaan sisimpäänsä. On kuitenkin suuri vaara, että nuoret lahjakkaat ihmiset antavat potentiaalinsa mennä hukkaan. Oikein käytettynä se voisi saada aikaan juuri heidän haluamiaan muutoksia. Minne on jäänyt oman sukupolveni vastarinta ja resilienssi? Mikä saa sukupolveni ahdistumaan niin kovasti?
Koronasulut pahensivat psyykkistä oireilua
Nuorisotutkija Simon Schnetzer ja yhteiskuntatieteilijä Klaus Hurrelmann ovat vuodesta 2010 lähtien tutkineet, millä tavoin 14–29-vuotiaat nuoret reagoivat poliittisiin, taloudellisiin ja yhteiskunnallisiin tapahtumiin kehityksensä eri vaiheissa. Seurantatutkimuksessaan ”Jugend in Deutschland” (suom. Nuoruus Saksassa) he tekevät puolivuosittain kyselyn noin tuhannelle alle 30-vuotiaalle nuorelle.
Tulokset osoittavat selvästi, että ahdistuksen syyt vaihtuvat, mutta ahdistus itsessään ei hellitä. Esimerkiksi vuonna 2021 nuorten suurin huolenaihe oli vielä ilmastonmuutos ja sen vaikutukset (58 %). Venäjän hyökättyä Ukrainaan helmikuussa 2022 nousee kärkeen sota. Vastaajista 64 % ilmoitti kantavansa huolta sodan taloudellisista ja yhteiskunnallisista seurauksista Euroopassa. Erityisesti nuoria huolettivat hintojen nousu, inflaatio (69 %) sekä energian ja raaka-aineiden hintojen nousu (68 %).
Tuoreimman kyselyn mukaan monet nuoret kokevat, että hyvinvointiyhteiskunta näyttäisi olevan heidän kohdaltaan mennyttä. Nuorten kokema suhdanteiden, yhteiskunnallisen yhteenkuuluvuuden ja poliittisten olojen heikkeneminen edellisen tutkimuksen jälkeisenä aikana selittävät nuorten toivottomuutta suhteessa tulevaan.
Tutkimuksen mukaan 25 % nuorista kertoi olevansa tyytymätön psyykkiseen vointiinsa, 16 % koki voimattomuutta ja 10 %:lla oli jopa itsemurha-ajatuksia. On hälyttävää, että yhä useampi nuori toteuttaa näitä ajatuksia. Itsemurha on tällä hetkellä alle 25-vuotiaiden toiseksi yleisin kuolinsyy Saksassa.
Yhteenvetona voidaan todeta, että Z-sukupolvi ahdistuu lähes kaikesta, sillä on vakavia psyykkisiä ongelmia ja se reagoi yhä useammin tekemällä rankkojakin ratkaisuja. Mikä selittää tätä äärimmäisen vakavaa kehitystä? Pandemia ja koulujen sulkemiset ovat merkittävästi vaikuttaneet huolestuttavan nykytilanteen syntymiseen. Säännöllisen päivärytmin puute ja joten kuten toteutettu etäkoulu ovat jättäneet jälkensä. Monet nuoret kokivat jääneensä ruutujensa äärelle ypöyksin. Uudessa tilanteessa opiskelijat kadottivat yhteyden muihin ja yksinäistyivät.
Jotkut nuoret olivat täysin riippuvaisia perheen tilanteesta ja jäivät kehityksessä jälkeen. Pandemian aikana sosiaalinen yhdenvertaisuus entisestään heikkeni. Lapsi, joka joutui jakamaan huoneen ja yhteisen läppärin kahden nuoremman sisaruksensa kanssa, kohtasi lähes vääjäämättä oppimisvaikeuksia. Tilannetta pahensi se, että sosiaalisia kontakteja ja liikuntaharrastusmahdollisuuksia ei enää ollut.
Hampurin-Eppendorfin yliopistoklinikan Copsy-tutkimus (Corona ja Psyche) osoittaa selvästi, kuinka matalalla lasten ja nuorten mieliala oli koronasulun aikana. Kyselyyn osallistuneista 11–17-vuotiaista peräti 71 % kertoi kokeneensa korona-ajan erittäin tai melko kuormittavaksi. Psyykkinen oireilu, kuten ahdistuneisuushäiriöt, uniongelmat ja päänsärky, yleistyi äkillisesti tässä ikäryhmässä. Z-sukupolven ongelmat olivat alkaneet kuitenkin jo kauan ennen maskipakkoa ja peruuntuneita luokkaretkiä.
Tuomittu vapauteen
Kasvaminen ensimmäisen sukupolven diginatiivina, jolle uusi teknologia on myötäsyntyistä, on samalla sekä siunaus sekä kirous. Se että voi kuunnella minkä tahansa kappaleen, katsoa minkä tahansa elokuvan striiminä ja jakaa elämäänsä sosiaalisessa mediassa, on kuin vapauden tuuli.
Lapset ja nuoret joutuvat sosiaalisessa mediassa kuitenkin kiusaamisen uhriksi ja kohtaavat liian varhain pornografiaa, väkivaltaa ja epärealistisia ihannekuvia. Kun julkkikset esittelevät kimaltelevaa elämäänsä kaikilla alustoilla, tuntuu ensimmäinen oma ihmissuhde miltei väistämättä pieneltä ja mitättömältä.
Psykologit ovat tutkineet digitaalisen median vaikutuksia nuorten hyvinvointiin noin 18 vuoden ajan. Koska käyttäjiä on paljon ja he ovat keskenään kovin erilaisia, on luotettavaa tietoa toistaiseksi vähän. Tutkimuksia, joissa osoitetaan ylettömän mediankulutuksen yhteys sen kielteisiin vaikutuksiin, kuten tarkkaavaisuushäiriöihin, masennukseen tai riippuvuuteen, kertyy kuitenkin yhä enemmän. Se aika, jolloin nuorten sallittiin käyttää internetiä täysin rajoituksetta, saattaa jo piankin tuntua keskiaikaiselta.
Valtava mahdollisuuksien runsaus, joka kännykän näytöltä kaiken aikaa pursuaa, sekä inspiroi että samalla lamaannuttaa. Mihin niistä tuhansista ja taas tuhansista mahdollisuuksista, joita sosiaalinen media tai filmit tarjoavat, kannattaisi ylipäätään tarttua? Lähtisinkö opiskelemaan vieraaseen kaupunkiin? Tai ehkä lähden sittenkin ensin vuodeksi ulkomaille tai Pariisiin au pairiksi? Opettajaksi jääminen kotikaupunkiin ja teatteripiirin vetäminen tuntuvat merkityksettömältä näpertelyltä, kun teatterikoulu Los Angelesissa näyttäisi suorastaan odottavan.
Kun valitsee tarjolla olevista mahdollisuuksista yhden, jää aina samalla jokin toinen käyttämättä. Älä hyvä ihminen jää pöytään istumaan, tanssi joka biisi. ”Fomo” – ”Fear of missing out” – leviää. Pelot ovat osa ihmisen biologiaa, mutta liian usein toistuvat tai liian pitkään kestävät pelon kokemukset voivat synnyttää aivoissa itseään toistavan toimintamallin. Syntyy eräänlainen pelkomuisti, joka laukaisee pelkoreaktion jo aivan vähäisestäkin ärsykkeestä.
Minun ikäpolvellani ei ole enää mahdollisuutta napsauttaa televisiota pois päältä tai panna sanomalehteä sivuun. Hukumme karmivien kuvien, huutavien otsikoiden ja toivottomuuden loputtomaan virtaan. Kaikki tapahtumat kuvataan kännykällä, ladataan nettiin, ja muutamassa sekunnissa se kaikki on osa maailmaamme. Lähdemme yhdessä Iranin naisten kanssa kaduille, jaamme ukrainalaisten pelon seuraavaa ilmahälytystä odotellessa ja istumme ääriään myöten täydessä pakolaisveneessä.
A-sukupolven aika on nyt!
Olemme samanlaisia ajankohtaisten tapahtumien passiivisia katsojia kuin sukupolvet ennen meitä. Sosiaalisessa mediassa ei ole kuitenkaan ystävällistä uutisankkuria eikä lähetyksellä ole päättymisaikaa.
Vuoden 2022 lopulla konsulttitalo Fischer-Appelt teki mielenterveyttä koskevan kyselyn tuhannelle 14–25-vuotiaalle. ”Teengeist”-kyselyssä vastaajista 62 % kertoi kokevansa voimattomuutta kriisitilanteissa, vaikka he itse olivat valmiita tarjoamaan apua. 64 % nuorista ilmoitti pohtivansa maailman tapahtumia niin vähän kuin mahdollista. Uutiseskapismi eli uutisilta eristäytyminen toimii eräänlaisena suojamekanismina.
Z-sukupolven mielenterveyden ongelmiin ja toivottomuuteen on siis riittämiin hyviä syitä. Siksi nuorten poliittisella aktiivisuudella, kansalaistottelemattomuudella ja osallistumisella mielenosoituksiin on kiistatta myös myönteiset puolensa. Tämä niin sanottu sukupolvi nostaa julkiseen keskusteluun kysymyksiä, jotka eivät sen mielestä saa riittävästi huomiota. Olennaista on kuitenkin se, millaisia muotoja poliittinen toiminta saa ja mitä näkyvyydestä seuraa.
Kaikella on aikansa. Liimanäppejä ei moottoriteillä kohta enää nähdä, taideteoksia ei töhritä ketsupilla ja koululaisetkin menevät perjantaina kouluun. Aktivistit eivät kuitenkaan väsy korjailemaan kanssaihmisten puhetapaa ja muistuttelemaan sukupuolineutraalista kirjoitustavasta, etuoikeuksista ja syrjinnästä.
On kuitenkin rehellisesti todettava, että jokainen yhteiskuntaa kritisoivien sukupolvi tulee aikanaan pisteeseen, jossa sen on tosissaan saatava aikaan muutoksia. Se, joka jättää päivätyönsä ja ryhtyy täyspäiväiseksi ilmastoliimaajaksi kalifornialaisen Climate Emergency Fund -säätiön tai sosiaalietuuksien avulla, on tavoitteisiin päästäkseen eksynyt harhapolulle. Aktivistien on kiinnostuttava politiikasta.
Tulokselliset protestiliikkeet ovat osanneet hypätä kyydistä oikealla hetkellä ja alkaneet soveltaa ajatuksiaan käytäntöön ennen radikalisoitumistaan. Vasta, kun esimerkiksi vuoden 1968 opiskelijaprotestit olivat siirtyneet reaalipolitiikkaan, ne pystyivät kuin pystyivätkin muuttamaan maailmaa haluamaansa suuntaan.
Kun Joschka Fischer vuonna 1985 vannoi virkavalansa Hessenin ympäristöministerinä, voitiin todeta, että protestoijan harppaus vastuunkantajaksi voi onnistua. Ensimmäinen vihreä osavaltion ministeri astui virkaansa tennareissa. Valkoiset Niket riittivät Valtiopäivätalossa muistuttamaan vastarinnasta. Fischer juoksi jenkkitennareissaan pitkän maratoninsa pukumiesten maailmaan ja tuuletti kauhtanoista rivakasti niissä 1 000 vuotta muhineen raskaan ilman.
Tätä seuranneet ympäristönsuojelua koskevat säädökset vaikuttavat maailmanlaajuisesti yhä tänäkin päivänä. Otsonikerroksessa oleva aukko on nyt yhtä pieni kuin viimeksi 50 vuotta sitten, ja vuoteen 2066 mennessä koko otsonikerros voisi Maailman ilmatieteen järjestön WMO:n mukaan palautua ennalleen, mikä on erityisesti kloorifluorihiilivetyjen (CFC) kieltämisen ansiota.
Uiminen Seinessä on ollut 1960-luvulta lähtien virallisesti kielletty virkistystä kaipaavilta ranskalaisilta. Viemäriverkoston saastuttama samea ja pahanhajuinen vesi tappoi kalat ja säikytti pariisilaiset rannoilta. Suunnitelmissa on kuitenkin sallia uiminen joillakin rannoilla jo vuonna 2025. Vedenpuhdistamoiden nykyaikaistamisen, uusien puhdistamoiden rakentamisen ja laivaliikenteen sääntelyn ansiosta veden laatu on parantunut merkittävästi.
Tarmo suunnattava raakaan työhön
Saksan Vihreät, jota aiemmin nimiteltiin ”tennaripuolueeksi”, on vuodesta 2021 lähtien ollut uudelleen liittovaltiotasolla hallitusvastuussa. Ympäristöpuolue on jälleen saanut kokea, että ideologiasta kiinnipitäminen on oppositiossa huomattavasti helpompaa. Kun Euroopassa riehuu sota, ja kun koulut ja päiväkodit tarvitsevat talvella sähköä ja lämpöä, onkin idealismi yhtäkkiä toissijaista. Tie konkreettisiin muutoksiin käy aina väistämättä tylsän, vähemmän glamour-pitoisen asiapolitiikan – ja kompromissien – kautta. Instagrammattavaa siinä on kovin vähän.
On siis A-sukupolven aika! Ja samalla aika tunnustaa, että kukaan meistä ei ole täydellinen eikä mitään ideologiaa ole mahdollista viedä käytäntöön dogmaattisena ja täydellisenä. Jos haluaa ratkaista todellisia ongelmia, on matkan varrella uskallettava esittää kysymyksiä myös itselleen ja avata oma ideologinen vakaumuksensa keskustelulle ja poikkeavillekin näkemyksille. Ihminen on egoistinen, ihminen rikkoo asioita, ihminen satuttaa kanssaihmisiä – mutta ihmisellä on aina myös mahdollisuus oppia virheistään ja kehittyä.
Boomerivuodet ovat takanapäin, ja uni toisesta maapallosta on sekin uneksittu aikoja sitten loppuun. Rajaton kasvu ei ole mahdollista. Voidaksemme elää mahdollisimman hyvää elämää näillä rajallisilla resursseilla, on käärittävä hihat ja käytävä toimeen yksissä tuumin. A-sukupolvi tarkoittaa, että yksinkertaiset, ei niin hohdokkaat asiat ovat jälleen hyveitä. Oman elämänsä tyrkyttäminen, välitön palkinnon saaminen tai päihteet on syytä unohtaa ja tarmo on suunnattava raakaan työhön. Sillä sitä on muutos. Niin pienessä kuin suuressa. Niin yksityiselämässä kuin politiikassa.
Merkityksellistä yhteiskunnallista panosta ei voidakaan odottaa niiltä, jotka noituvat esille kammottavia tulevaisuudenkuvia, vaan niiltä, jotka ahkeroivat joka päivä sen eteen, että maailmasta tulisi hiukkasen parempi paikka. Aloittakaamme pitämällä huolta lähellämme olevista ja heistä, joita rakastamme. Näin voi kokea vaikuttavansa asioihin lopulta enemmän kuin esittämällä moottoritien sillalla maailmanpelastajaa.
A-sukupolven olisi nyt noustava poteroistaan ja lopetettava turhanpäiväinen keskinäinen nahistelu, sillä kyky kompromisseihin on yhteiskunnallisen yhteenkuuluvuuden kulmakivi. Kukaan ei halua tulla käännytetyksi tähän tai tuohon uskoon, ei tofulla herkuttelijaksi eikä dieselmoottoreiden fanittajaksi.
Ilmastonsuojelussa voidaan onnistua vain, kun pidetään katse tulevaisuudessa eikä maalailla maailmanlopun kuvia. Siksi ilmastoliimaajien on syytä lopettaa stressaantuneiden työmatkalaisten teiden tukkiminen, ja iäkkäämpien lopettaa nuorten vähättely ja naureskelu heidän tulevaisuusahdistukselleen. Poliittisten päättäjien on ensimmäiseksi varmistettava, että meillä on jatkossakin lämmin katto pään päällä, pistorasiasta tulee sähköä ja pöydässä on ruokaa riittävästi.
Eikä joka ikisen A-sukupolvisen tarvitse tehdä kauppareissujaan laatikkopyörällä tai luopua lomareissuista, eikä kenenkään tarvitse vetää joka päivä pihviä tai pitäytyä yksinomaan heterosuhteissa. A-sukupolven pitäisi katsoa tulevaisuuteen levollisesti, ei sinisilmäisesti, mutta kuitenkin pää pystyssä ja luottavaisesti, sillä meidän sukupolvemme nujertaa syövän ja laskeutuu Marsiin. Varmaa on, että ihmiskunnan kehitys jatkuu, ja saamme nauttia saavutuksista, joista 50 tai 100 vuotta sitten emme olisi osanneet uneksiakaan.
Löydämme ratkaisun nykyisiin ja tuleviin ongelmiin vain, jos kohtaamme ne yhdessä ja rohkeasti. Homo sapiens, Arnold Gehlenin (1904–1976, saks. filosofi, antropologi ja sosiologi) mukaan ”vajavainen olento”, jota alun perin ei ollut ajateltu planeettamme valtiaaksi, on raivannut tiensä ravintoketjun huipulle ilman kynsiä ja raateluhampaita, ilman siipiä ja jopa ilman erityisen hyvää näkö- tai kuuloaistia. A-sukupolven on myös säilytettävä avoimuutensa suhteessa teknologiaan ja edistykseen. Jos tulen keksinyt alkuihminen olisi salaman iskiessä pelästynyt ja jäykistynyt paikalleen, olisimme jo aikoja sitten hävinneet täältä. Ilman kirvestä ja keihästä emme olisi selvinneet kivikaudesta. Meitä edeltäneet sukupolvet ovat selättäneet ruton ja selvinneet maailmansodista.
Ihmiskunnan historialle ei ole leimallista täydellisyys vaan katkerat tappiot, hirvittävät katastrofit ja järkkymätön usko parempaan tulevaisuuteen. Tämä usko auttaa A-sukupolvea voittamaan ahdistuneisuushäiriön ja kohtaamaan tulevaisuuden ongelmat osoittamalla turhaa nöyryyttä niin vähän kuin mahdollista ja kunnioitusta niin paljon kuin tarpeellista.
*
Kirjoittaja Felix Huber opiskelee yleistä valtio-oppia Freie Universität Berlin -yliopistossa. Essee on julkaistu alun perin Cicerossa 15.10.2023.
[1] Ilmastoliimaajilla viitataan Saksassa ilmastoaktivisteihin, joiden vaikuttamiskeinoihin kuuluvat liikenteen pysäyttäminen liimaamalla kämmenensä pikaliimalla asfalttiin ja mediahuomion kerääminen liimaamalla kädet tunnettujen taideteosten kehyksiin (toim. huom).