Minulta kysyttiin eräässä käännöskritiikkiä koskevassa keskustelussa, onko käännösantologia kuollut. Hetken mietittyäni vastasin, että antologia on kyllä elossa, mutta. Erilaisia käännösvalikoimia ilmestyy nykyään paljonkin, mutta kustannusmaailma on muuttunut. Antologiat olivat aiemmin isojen kustantamoiden hankkeita, joihin saattoi osallistua useitakin kääntäjiä. Nykyään ne taas ovat yksittäisten sankarikääntäjien projekteja, joiden julkaiseminen on jäänyt pienkustantamoiden vastuulle.
Antologiat ovat myös muuttuneet rajatummiksi: suurten kielialueiden tai laajojen maantieteellisten alueiden (kuten Latinalainen Amerikka) sijaan keskitytään yksittäisiin maihin, pieniin kieliin, tiettyihin historiallisiin konteksteihin tai kirjallisiin suuntauksiin. Hiljattain ilmestyi esimerkiksi Riikka Pulkkisen ja Athína Róssoglun toimittama Aurinkokello – Nykykreikkalaisia runoja (Enostone 2022), jonka keskiössä on Kreikan velkakriisi 2010-luvun alkupuolella.
Tuore kolumbialaisen runouden antologia on tässä suhteessa tyypillinen. Se keskittyy yhteen Suomessa huonosti tunnettuun maahan ja vieläpä tiettyyn kirjalliseen virtaukseen. Valikoima nimittäin esittelee nadaísmo-suuntausta eli nadaismia, joka sai alkunsa 1950–60-lukujen taitteessa. Nadaismin nimi tulee sanoista nada (ei mitään) ja dadaismi. Suuntausta on pidetty Kolumbian vastineena yhdysvaltalaiselle beat-runoudelle, mutta kuten nimi kertoo, se otti vaikutteita myös 1900-luvun alun avantgardeliikkeistä.
Nadaismin taustalla oli La Violencia -nimellä tunnettu, sisällissodan kaltainen ajanjakso, joka kesti 1920-luvulta aina 1950-luvun lopulle. Sen loppuvaiheessa koettiin Gustavo Rojas Pinillan sotilasdiktatuuri (1953–1957). Monet kolumbialaista yhteiskuntaa sittemmin määrittäneet ilmiöt, kuten huumekartellit sekä valtion ja FARC-sissien välinen konflikti, ovat tuon aikakauden peruja. Nadaismi muistuttaa sekä yhteiskunnalliselta kontekstiltaan että ilmenemismuodoiltaan brasilialaista marginaalirunoutta (poesia marginal). Termillä tarkoitetaan Brasilian sotilasdiktatuurin aikana (1964–1985) kirjoitettua, virallisten kirjallisuusinstituutioiden ulkopuolella julkaistua runoutta. Molemmat suuntaukset olivat osa laajempaa vastakulttuuria, johon kuului runouden, musiikin ja elokuvan lisäksi boheemi elämäntapa, päihteet ja vapaa seksi. Myös arkisten aiheiden suosiminen yhdisti nadaismia ja marginaalirunoutta. Ja kuten jo nadaismin nimestä voi päätellä, kummallakin suuntauksella oli myös nihilistinen puolensa.
Nadaismin perusti runoilija Gonzalo Arango, joka vuonna 1958 kirjoitti 42-sivuisen nadaismin manifestin. Manifestin kaltainen on myös Kerrostalo sateessa -valikoiman avausruno ”Nadaistat”: ”Nadaistat valloittivat kaupungin kuin rutto: / saksofonibaareista kirjojen hiljaisuuteen / olympiastadioneilta ehkäisyvälineisiin / […] Hän menee yksin ei minnekään / koska hänellä ei ole paikkaa maailmassa / […] Hän on nadaista koska ei voi olla muutakaan / hänet on merkitty sen kysymyksen tuskalla”. Nadaistat (tai nadaistit?) ovat Rimbaud’n kaltaisia ”kirottuja runoilijoita”, jotka on tuomittu ikuiseen ulkopuolisuuteen.
Valikoiman toimittanut ja suomentanut Annakaisa Huusko on asunut Kolumbiassa ja vaikuttanut paikallisissa runouspiireissä. Suomessa hän on toiminut Helsinki Poetry Connectionissa sekä tuottajana että Lavarunoakatemian maisteriohjelman opettajana. Hän on myös julkaissut nimellä Aika Huusko runoteoksen Liike olen (Haaras 2022).
Antologiassa on mukana yksitoista runoilijaa: kuusi miestä ja viisi naista. Varsinaisen nadaismi-liikkeen katsotaan toimineen vain vuosina 1958–1964, mutta valikoimassa on suuntauksen piiriin laskettavien runoilijoiden tuotantoa 1950-luvulta aina 1980-luvun alkuun. Runoilijoista ei valitettavasti ole lainkaan elämäkerrallisia tietoja. Ainoat runoja kehystävät tekstit ovat takakansi ja runoilija Jotamario Arbeláezin lyhyt esipuhe, jossa avataan hieman antologian syntytarinaa ja nadaismin perintöä. Teos on myös kummallisesti sivunumeroimaton, mikä vaikeuttaa runojen löytämistä. Valikoiman kaksikielisyys sen sijaan ilahduttaa.
Nadaisteja verrataan usein beat-runoilijoihin, ja yhtäläisyyksiä kieltämättä on. Runot ovat tyypillisesti pitkiä ja vuolaita litanioita, joissa viljellään usein puhekieltä ja alatyyliä; jazzia, huumeita ja seksiä piisaa. Myös dadaismin ja surrealismin vaikutus näkyy, esimerkiksi Alberto Escobarin tuotannossa: ”Hedelmä on hypännyt kahvastaan. / Nyt syön aamiaiseksi kostuneita farkkuja, / samettisia kasvireisiä / lainatulla huilulla / ymmärrän appelsiinien sydäntä”. Vaikutelmaa beat-henkisyydestä lisäävät myös toistuvat viittaukset Yhdysvaltoihin. Runoissa vilahtelevat Marilyn Monroe, Malcolm X ja Playboy-lehti.
Toisaalta amerikkalaisen – tai siis yhdysvaltalaisen – kulttuurin ihailulle myös irvaillaan. Elmo Valencian pitkässä proosarunossa ”Outo näky” New York on horisontissa kajastava kangastus, jota monologia pitävä puhuja ei koskaan aivan tavoita: ”Tämä laiva, tämä laiva, tämä laivaeiliiku. Se ei ole koskaan liikkunutkaan. Eikä tule koskaan liikkumaan. Mutta tuo, tuo on New York. Näettekö sen?” Homeros on tosin runossa päätynyt englanninkieliseen muotoon ”Homer”.
Virkistävän poikkeuksen maksimalistisen poetiikan keskellä muodostavat Patricia Arizan arjen esineistä ja tilanteista ponnistavat pienoisrunot: ”Käytävä ei ymmärtänyt / että se oli ääretön tila saapumisia”. Kolumbian yhteiskunnalliseen tilanteeseen taas viitataan harvoin suoraan, mutta esimerkiksi Jotamario Arbeláezin runossa rakennetaan hentoja unelmia sodan jälkeisestä ajasta: ”ja jos sodan jälkeen koittaa päivä / ja jos sodan jälkeen minulla on kädet / rakastelisin sinua hellästi”.
Huuskon käännökset ovat enimmäkseen varsin onnistuneita. Välillä runot tosin ovat liian kiinni alkutekstissä eivätkä aivan seiso omilla jaloillaan. Espanjan rakenteet kuultavat läpi sellaisissa lauseissa kuin ”Älkää väsykö katsomasta”, kun idiomaattisempaa olisi sanoa ”Katsokaa väsymättä”. Gonzalo Arangon runossa ”(Oi, salaperäinen sieluni mun)” taas espanjan sanajärjestyksen myötäily tuo runoon vanhahtavan ja koomisen sävyn, jota alkutekstissä ”(Oh, misteriosa alma mía)” ei mielestäni ole. Espanjan ilmaus alma mía ei ole samalla tavalla kohosteinen kuin suomen sieluni mun.
Silmiinpistävän monessa runossa verbi on taivutettu monikon 3. persoonan sijaan yksikön 3. persoonassa. Puhekielen merkitsijänä keino onkin hyvä ratkaisu, mutta jokin on pielessä, kun Heidegger-sitaatti Amílkar U:n runossa kuulostaa bileräpiltä: ”Se mikä kaadetaan maljaksi ei sammuta janoa; / vain juhlat ylimmillään sammuttaa”. Herää epäilys, ettei kyseessä olekaan tietoinen tehokeino vaan kirjakieleen hiipinyt uussuomi.
Käännöksissä ei ole valtavia ongelmia, mutta pienet epätarkkuudet ja hiomattomat ilmaukset siellä täällä jättävät kokonaisuudesta hieman keskeneräisen vaikutelman. Kuten monen muun (käännös)runoteoksen kohdalla, vielä yksi toimituskierros olisi tehnyt hyvää. Runous on yksityiskohtien taidetta: ei ole esimerkiksi samantekevää, käännetäänkö ilmaus en la mayoría de las veces muotoon ”suurimman osan ajasta” vai ”useimmiten”. Hienoisen merkityseron lisäksi ilmausten rytmi on myös täysin erilainen. Tämä voi kuulostaa pikkuseikkoihin tarttumiselta, mutta runo on käännettävä justiinsa eikä melkein, jotta se toimisi.
Kerrostalo sateessa on onnistuneesti rajattu antologia, joka esittelee tärkeän suuntauksen Latinalaisen Amerikan runoudessa. Toteutus vain olisi voinut olla hieman huolellisempi.
Tämä teksti on kirjoitettu Suomen kulttuurirahaston tuella.