Politiikan syntisten seurakunta

Kokeneiden tutkivien journalistien Jyri Hännisen ja Jarno Liskin uutuuskirja Keskustan valtakunta piirtää tahmean ja suhmuroivan kuvan päähallituspuolueemme toimintakulttuurista. Oudoimmaksi peluriksi kirjassa nousee Juha Sipilä, puhtoinen mies, jonka taustasta paljastuukin oudon sumeita kohtia.

*

Jyri Hänninen ja Jarno Liski: Keskustan valtakunta – Kertomus rahasta, vallasta ja korruptiosta. Into 2019. 300 s.

[dropcap]K[/dropcap]eskusta on ollut viime kuukausina helppo maali. Puolueen politiikan linjasta ei ole oikein saanut selvää, monet uudistushankkeet ovat läjähtäneet huonon valmistelun takia päin seiniä, eikä työllisyydenkään parantumista voi täysin pitää hallituksen dynaamisuuden ja loistavan pelisilmän ansiona.

Tähän väliin ilmestyi sopivasti Jyri Hännisen (Yleisradio) ja Jarno Liskin (freelancer) kirja, joka tekee keskustan puoluekoneelle hyvin epämiellyttävän läpivalaisun.

Kirjan mukaan puolueen huipulta löytyy ihmisiä, jotka sumeilematta tavoittelevat itselleen ja yrityksilleen taloudellista hyötyä politiikan sulle-mulle-suhteiden kautta. Tätä varten on luotu säätiöitä, tukiryhmiä ja monenkirjavaa liiketoimintaa, joka ei toteutustavaltaan kestä päivänvaloa.

Keskustalaisuus on kuitenkin niin lähellä uskontoa, etteivät puolueen aktiivit tohdi vaatia kirkkonsa palkkapappeja tuomiolle.

Tässä vaiheessa kriittinen lukija vetää jo jarrua. Whataboutismi esiin: samanlaisia konnuuksia löytyy varmasti muistakin puolueista.

Muutkin toki osaavat

Niin löytyy. Kokoomuksen kärkipoliitikkoja siirtyi kylmän häikäilemättömästi yksityisen terveysbisneksen palvelukseen, juuri kun he olivat saaneet tankattua itsensä täyteen tietoa tulevista julkisen sektorin ulkoistushankkeista.

Demareiden takaa löytyy härskiä ammattiyhdistysliikkeen ja ”omien” eläkefirmojen etujen ajamista. Vasemmistoliittolaiset ovat vaienneet jaakkolaaksojen ja muiden idän ihailijoiden korruptiokohuista ihan yhtä tekopyhästi kuin keskustakin omistaan.

Persut ajavat kaikin voimin ”1990-luvun pankkikriisin uhrien” armahtamista, kertomatta, että suurimpia hyötyjiä eivät olisi ne jo itsensä kiikkuun vetäneet takausvelalliset, vaan puoluetta lähellä olevat miljoonaluokan talousrikolliset.

RKP:lla on oma vauras hämähäkkiverkostonsa, joka istuu suomenruotsalaisen säätiörahan päällä ja järjestelee sieltä sopivan kauniita kiviä ankkalammikon reunojen koristeeksi.

Vihreistä poliitikoista löytyy samaa hanakkuutta yhteisten varojen väärinkäyttöön, parinsadan metrin taksiajeluihin ja lahkolaismaiseen pyhien perheiden sisäpiiriläisyyteen kuin keskustan uskonveljien ja -sisartenkin joukosta.

Synnitön puolue heittäköön ensimmäisen kiven, tai ilkeän twiitin.

Mikään ei tartu, mitään ei myönnetä

Keskusta ei varmasti ole kollektiivina niin laskelmoiva syntisakki kuin Hänninen ja Liski maalailevat. Puolueen jäseninä, aktiiveina ja toimihenkilöinä on monia vilpittömiä ja hyviä ihmisiä.

Silti yksi asia erottaa puolueen muista politiikan toimijoista: tämänhetkinen outo häpeämättömyys tehdyistä väärinkäytöksistä ja virhearvioista sekä aidon, avoimen tilinteon puute.

Joku voisi sanoa sitä moraalikadoksi, lempeämmin teflonpintaisuudeksi.

Epäeettisistä menetelmistä ja vuoden 2007 vaalirahavilpistä kiinni jääneet jatkavat yhä toimiaan, vain varovaisempina kuin aiemmin.

Puolueen lemmikki Nuorisosäätiö keinottelee tonttikaupoilla jopa rajummin kuin vuosikymmen sitten, ajautuu vararikon partaalle ja paljastaa hukanneensa miljoonansa hämärien bisnessaarnaajien taskuihin.

Puoluekoneisto siunaa tämän vaikenemalla, sillä mukana ovat jollain pienellä siivulla kaikki puolueen keskeiset toimijat. Kukaan ei ole puhtaampi toista.

Poliittisella tasolla ei mene yhtään sen vahvemmin. Vaalilupaukset, kuten ”emme leikkaa koulutuksesta”unohdetaan nopeasti, ja virkanimityksiä junaillaan tutuille niin kuin ennenkin.

Viimeksi puolue salli liikenne- ja viestintäministeri Anne Bernerin loikkauksen ruotsalaisen jättipankin hallitukseen vastoin eduskunnan itse päättämiä karenssiaikoja.

Mystinen miljonääri-messias

Kirjan mukaan tämän kaiken on mahdollistanut rehellinen suomalainen ICT-alan insinööri Juha Sipilä.

Vaalirahoituskohussa ryvettynyt puolue valitsi 2012 puheenjohtajakseen miljonäärin, muka politiikan perinteisten piirien ulkopuolelta tulevan oululaisen yrittäjän. Reilun, puhtaan imagon insinöörin, joka omassa autotallissaan värkkäilee häkäpönttöautoa ja nikkaroi muutenkin luontoa säästäviä vimpaimia.

Messiasmaisena hahmona meille myyty puoluejohtaja puhui paljon etiikasta ja arvoista, ja nousi vuonna 2015 pääministeriksi.

Nyt liki neljän vuoden hallitustaipaleen jälkeen tuntuu, että tunnemme oikeaa Juha Sipilää yhä vähemmän.

Liikemiestaustainen miljonääri ei aidosti taida ymmärtää, miltä hänen toimintansa näyttää, kuulostaa ja vaikuttaa – tai sitten hän ei enää pariin vuoteen ole välittänyt siitä.

Miksi hän muuten käyttäytyisi näin oudosti?

Kun toimittajat alkavat seurata Sipilän sukulaisten onnistuneita riskiliiketoimia, pääministeri menettää malttinsa ja uhriutuu nollasta sataan muutamassa minuutissa.

Ehkä herkkähipiäisyys johtuu siitä, että Sipilän suku etenee pohjoisen Suomen yritysmaailmassa samanlaisilla tavoilla kuin miten hän itsekin alun perin pääsi miljonäärikerhoon: käyttämällä hyväkseen (täysin laillisesti) valtion yritystukia sekä henkilö- ja uskonsuhteiden tuomia verkostoja.

Tästä omasta historiastaan, 1990-luvun lamassa tapahtuneesta mielenkiintoisesta rikastumisprosessistaan, hän ei suostu selittämään mitään enempää, ei edes opetukseksi muille yrittäjille.

Kirjassa avataan Sipilän yrittäjähistoriaa uskottavasti. Kirjoittajien mukaan Sipilä vaurastui onnekkailla yrityskaupoilla, joissa nojauduttiin Rautaruukin hyväntahtoisuuteen ja myöhemmin valtion Oulun seudulle valuttamaan avokätiseen teknologiatukeen.

Entä ne arvot? Sipilän viimeaikaiset ulostulot näyttävät jopa tekopyhiltä.

Pääministeri nostaa suuren äläkän Oulussa paljastuneista maahanmuuttajien tekemiksi epäillyistä seksuaalirikoksista, muttei ole julkisesti kauhistellut Pohjois-Pohjanmaan lestadiolaisyhteisöissä vuosikymmeniä jatkuneita hyväksikäyttöskandaaleja. Vielä 2015 hän kertoi aikovansa avata Kempeleen-kotinsa turvapaikanhakijoille.

Ja kun Sipilältä yrittää saada vastauksia mihin tahansa politiikan kysymyksiin, seurauksena on hyvin usein joko kiukkukohtaus tai tympääntynyt tuhahdus: ”Minua tämä ei kiinnosta, eikä varmaan sinuakaan.

Miten joku voi olla mediakäytökseltään näin käsittämättömän tunari, ja päästä silti ylimmän poliittisen vallan käyttäjäksi?

Pelivelkaisen Esko Ahon rooli?

Kirjan mukaan Sipilä onkin osittain vain keulakuva, hahmo jota tarvittiin vaikeassa paikassa puolueen maineen kirkastajaksi.

Oikeasti hänen taustallaan vaikuttavat samat vanhat keskustaprofeetat kuin ennenkin: tärkeimpänä neuvonantajanaan entinen puoluejohtaja Esko Aho. Ja tässä symbioosissa piileekin isoja riskejä.

Hännisen ja Liskin kirja väittää, että innokkaasta pokeriharrastuksestaan tunnetulla Esko Aholla on uhkapeliongelma. Kirjoittajien mukaan keskusta oli vielä pari vuotta sitten yrittänyt etsiä Aholle apua tämän velkoihin, mutta maksajaa ei meinannut löytyä. Jos tämä pitää paikkansa, ei ihme että Aholle kelpaa jopa Vladimir Putinin lähipiirin hallitseman Sberbankin poliittinen raha.

Puolue on näille henkisesti tai taloudellisesti pelivelkaisille taustavaikuttajille vain työkalu, välikappale jossain ihan muussa omien etupiirien tai omien etujen turvaamisessa.

Uskonpuhdistajaa odotellessa

Mutta keskusta ei tähän kirjaan kaadu, tuskin edes kompastuu.

Osittain syynä on se, että Keskustan valtakunta on äärimmäisen vakavaa ja siksi raskasta luettavaa. Tämä ei ole Tamminiemen pesänjakajat, tämä ei sisällä irvailua eikä lööppipaljastuksia yhden puolueen kähminnöistä.

Teksti on tarkoituksellisen huolellista ja siten jopa puisevaa. Yrityskauppoja, yhtiöiden, taustapirujen ja säätiöiden keskinäisiä kytkentöjä selostetaan uuvuttavasti viimeiseen varainsiirtopaperiin asti.

Tässä pikkutarkkuudessa, koruttomuudessa ja kohuttomuudessa piilee yhtä aikaa kirjan vahvuus ja heikkous. Keskustan kannattajat eivät halua kahlata sitä läpi. Keskustan vastustajat taas eivät viitsi, koska he uskovat jo muutenkin puolueen rämettyneisyyteen, ilman 190 sivun todistusaineistoakin.

Pääasia tulee kuitenkin selville.

Usko keskustaan on puolueen kannattajajoukossa vahva, seurakunta on terve ja alkiolaisuuden opinkappaleet yhä käyttökelpoisia. Mutta kirkkohallinnossa olisi tarvetta perusteelliselle uskonpuhdistukselle ja rahanvaihtajien pöytien kaatamiselle.

Kuka sen voisi tehdä? Ei ainakaan kukaan ulkopuolinen, eivät hyvätkään tietokirjailijat eivätkä viisastelevat toimittajat.

Ehkä joku riittävän rohkea seuraava puheenjohtaja, joka ei suostu pelkäksi keulakuvaksi vaan ryhtyy aidoksi arvopoliitikoksi. Onko se peruspalveluministeri Annika Saarikko vai joku muu – se jää vedonlyöjien jännitettäväksi.

 *

Petri Korhonen (Twitter: @Petri2020) on Seura-lehtiperheen tutkivan journalismin, politiikan ja talouden ajankohtaisaiheiden toimituspäällikkö. Hän on tilannut ja ostanut freetoimittaja Jarno Liskiltä lehtiinsä vuosien mittaan yhteensä kaksi uutisjuttua.