Repeävän kankaan ääni

Tietokirjailija Jukka Laajarinne tunnustelee esseessään kirjallisuuden paljastavia ja peittäviä ominaisuuksia. Essee on julkaistu ensimmäisen kerran Särön numerossa Avoin sielu.

*

[dropcap]S[/dropcap]iemailimme olutta ystäväni, kollegani kanssa ja keskustelimme elämästä. Olimme tottuneita puhumaan kohtalaisen avoimesti keskenämme murheistamme ja mietteistämme, ristiriidoistamme. Välisemme luottamus oli riittävän vahva, jotta hän saattoi kertoa: ”En pitänyt romaanistasi. En pystynyt uppoutumaan tarinaan, koska päähenkilö oli niin vastenmielinen hyypiö.”

Palaute johdatti minut kiinnostavien kysymysten äärelle. Romaanihenkilöni ei omissa silmissäni ollut erityisen vastenmielinen vaan inhimillisine heikkouksineen aivan tavallinen tyyppi. Hänellä oli henkilökohtaiset ongelmansa, kompleksinsa ja sokeat pisteensä, mutta ei hän nyt mikään hirviö ollut. Ja jos rehellisiä ollaan, moni hänen huonoimmista puolistaan olivat minua itseäni. Oman ymmärrykseni mukaan olin itse paljon vastenmielisempi hyypiö kuin romaanihenkilöni. Ja silti moni tuntuu pitävän minua ihan mukavana tyyppinä.

Miten ystäväni esimerkiksi oli jaksanut minua kaikki nämä vuodet? Olimme istuneet tuopin ääressä monen monituista kertaa ja nähneet toistemme kehnoimpiakin ajattelu- ja käyttäytymistapoja. Odottiko ystäväni romaanihenkilöiltä enemmän ja parempaa kuin todellisilta? Miksi? Olemmeko huomaamattamme tottuneet siihen, että kirjallisuuden henkilöt ovat mukavampia kuin elävät ihmiset? Ainakin psykologista johdonmukaisuutta moni kertomakirjallisuuden lukija on oppinut odottamaan – ilmiötä, jonka esiintymiset todellisessa maailmassa ovat lähinnä satunnaisia. Emmekö me muutenkin odota kirjallisuudelta korkeampaa jäsentyneisyyttä ja hienostuneisuutta kuin meitä ympäröivältä maailmalta? Tarkoittaako tämä kenties sitä, että kaunokirjallisuus nimensä mukaisesti kaunistelee todellisuutta? Pettääkö kirjallisuus siinä tapauksessa ne paljastamisen, toden näyttämisen ja rehellisyyden ihanteet, joita ainakin minä taiteelle asetan?

[dropcap]O[/dropcap]len tottunut ajattelemaan maailman – aivan erityisesti ihmisen – paljastamista tai valaisemista eräänä kirjallisuuden tärkeimmistä tehtävistä. Kenties tärkeimpänä. Heideggeria mukaillen: taideteos on totuuden avautumisen paikka. Teoksen kautta kokija on yhteydessä siihen laajaan ilmiöiden, arvojen, perinteiden, oikeastaan koko inhimillisen olemassaolon kenttään, johon teoskin kytkeytyy. Yksinkertaisimmillaan ja suorimmillaan tämä voi olla sitä, että teos näyttää vaikkapa yhteiskunnallisen ongelmakohdan, josta vastaanottaja ei aiemmin ollut tietoinen. Teos voi myös herättää kokijassaan emootioita tai muita reaktioita, jotka paljastavat kokijan itselleen ja johtavat itsereflektioon: miksi koin näin?

Paljastamisen tehtävä ei tietenkään yksinään määrittele taidetta. Lisäksi on esteettisiä, institutionaalisia ja ties mitä kriteerejä, joista ei nyt sen enempää. Taiteen määritteleminen ei ole kirjoitukseni aihe. Taideteos totuuden ilmentymisenä, paljastamisen aktina, on joka tapauksessa yksi niistä perusteluista, joilla taiteen tarpeellisuutta ja olemassaolon oikeutusta puolustetaan. Väitetään esimerkiksi, että taiteen harrastaminen auttaa ihmistä ymmärtämään paremmin itseään ja toisia. Kun presidentti Kekkoselta kysyttiin, lukeeko hän edelleen virkakiireidensä keskellä kaunokirjallisuutta, hänen kerrotaan vastanneen: ”Tietenkin. Enhän minä muuten tietäisi, mitä valtakunnassa tapahtuu.”

Totuuden paljastamisen ideaali liittää taiteen samaan perheeseen filosofian ja tieteiden kanssa. Se on sukua val(a)istusaatteelle, jonka mukaan ymmärtäminen johtaa parempaan maailmaan. Tunnustan suoraan, että kirjoittaminen on esimerkiksi minulle ennen kaikkea inhimillisen todellisuuden tutkimista. Näkökulma painottaa totuutta itseisarvona. Se on yhtä kristillis­-apokalyptisen vaatimuksen kanssa repiä kaikki esiriput – ”Mitä kuulette korvaanne kuiskattavan, se kuuluttakaa julki katoilta.” Se on sukua psykoanalyyttiselle näkemykselle, jonka mukaan kätketyn sanoiksi pukeminen on tie vapautumiseen ja tervehtymiseen.

Jos teos ei paljasta minulle jotain uutta, tai jos se ei saa minua näkemään ja ymmärtämään asioita aiempaa tarkemmin (tai sumeammin, jos sumeus on oikeampaa), jos teos ei haasta maailmankuvaani uusia näkökulmilla, en pidä sitä taideteoksena. Teos, jossa heideggerilaista maailman näkyville murtautumista ei tapahdu, on ilmaisumuodosta riippuen viihdettä tai pelkkä esteettinen objekti, kitschiä.

[dropcap]A[/dropcap]loin miettiä, olisiko minun mahdollista kirjoittaa sisäinen maailmani näytille kaikessa rumuudessaan ja pahuudessaan, hyvyydessään ja kauneudessaan vaikkapa autofiktion, autenttisen päiväkirjan tai muistelmien muodossa.

Eikö tämä ole jo tehty? saatat kysyä. Mieleen kohoaa ehkä banaalein mahdollinen esimerkki, Karl Ove Knausgårdin Taisteluni. Siitähän nykyään puhutaan, kun autofiktiosta ja itsensä paljastamisesta keskustellaan. Knausgårdia on kehuttu muun muassa siitä, miten hän teossarjassaan panee itsensä likoon ja paljastaa itsestään ja etenkin miehenä olemisesta piirteitä, joista olemme tottuneet vaikenemaan. Knausgård kirjoittaa auki nuoruutensa seksuaaliset ongelmat, egoisminsa ja piittaamattoman käytöksensä. Jonkin verran nykyhetken heikkouksiaankin. Näin tehdessään hän altistaa itsensä häpeälle: Olin ja olen tällainen, heikko ja taitamaton. Häpeän tunne kuuluu myös sarjan auki kirjoitettuihin teemoihin: romaanihenkilö Karl Ove häpeää itseään läpi mittavan eepoksen. Teos näyttää suorastaan häpeän voittamiseksi tehdyltä työltä. Paljastaessaan itsensä ei voi enää teeskennellä – ja eikö teeskentelemisessä olekin häpeän ydin: häpeää on se, että paljastuu joksikin muuksi kuin minä on esiintynyt.

Taisteluni jättää lopulta ennemminkin taideterapian kuin todellisuuden avaamisen vaikutelman. Karl Ove on niin todellisen elämän kuin kirjallisuudenkin hahmona varsin perinteinen, jopa kliseinen. Miehinen katse, miehinen häpeä, dysfunktionaaliset perheet, nuoruuden huono itseluottamus yhdistettynä nuoruuden hybrikseen ovat tuttua kauraa. Enemmän kuin kirjojen tapahtumat, niissä puhutteleekin niiden omaelämäkerrallisuus, se, että Knausgårdin on seistävä sanojensa takana. Toisin kuin kirjansa selväsanaisesti fiktioksi julistava kirjailija, hän ei voi vetäytyä sen suojiin, että kyseessä on sepite.

Vai voiko? Myös Taisteluni sisältää piirteitä, jotka paljastavat sen fiktiivisyyden. Viime kädessä kyseessä on romaani, jonka päähenkilö Karl Ove ei ole tarkalleen ottaen sama henkilö kuin teoksen kirjoittanut Knausgård. Knausgårdin ja Karl Oven välistä etäisyyttä synnyttää myös aikajänne. Muutamia episodeja lukuun ottamatta Karl Ove on jo menneisyyttä, jota kohtaan Knausgård, kirjoittaja, voi suhtautua ironisen kriittisesti. Imperfektissä kirjoittaminen suorastaan esineellistää aikaisemman Karl Oven: romaanihenkilö ei ole elävä subjekti, vaan kirjoittajan ja lukijan yhteinen objekti, osin menneisyyden henkilö, osin muistoja, osin väistämättäkin sepitettä. Knausgårdilla onkin milloin tahansa oikeus sanoutua irti aikaisemman minänsä häpeästä. Olin tuollainen silloin, mutta en ole enää, en ainakaan kaikilta osin. Juuri itsekriittisyyden aspekti, tekstin läpäisevä häpeä, tekee Karl Ovesta sympaattisen, myötäelettävän hahmon.

Karl Oven ja Knausgårdin välinen etäisyys ei tietenkään poista teoksen vaativuutta tekijälleen. Vaatii edellä mainitun kriittisen etäisyyden uskomista todeksi, holtitonta narsismia, piittaamattomuutta kirjoituksen seurauksista – tai melkoista rohkeutta kirjoittaa, miten Knausgård on kirjoittanut. Itse olen jättänyt asioita kirjoittamatta niin häpeää välttääkseni kuin läheisiäni suojellakseni ja pitääkseni heidät hyvällä mielellä. Esimerkiksi Tiloissa-­esseekokoelmaani olen sensuroinut ja muokannut vaimoni pyynnöstä. Olen muuttanut ihmisiä tunnistamattomiksi ja jättänyt asioita kirjoittamatta, jotta tekstiin emotionaalisesti sitoutuneiden ihmisten ei tarvitsisi kärsiä tai hävetä. Tälle linjalle Knausgårdkin ohjautui pian sarjansa ensimmäisen osan jälkeen ja alkoi hyväksyttää kirjojensa katkelmia niillä ihmisillä, joista ne kertoivat.

[dropcap]O[/dropcap]tetaanpa toisenlainen esimerkki.

Antti Hurskainen kirjoittaa esseessään Välinpitämättömyys siitä, millaista oli työskennellä lentoaseman kirjakaupassa. Muut myyjät eivät lukeneet kirjallisuutta, pitivät kirjallisuudelle omistautunutta ja sitä opiskelevaa Hurskaista jonkinlaisena kummajaisena. Hurskainen kuvailee kaunistelemattomasti työtovereidensa ammattitaidottomuutta, jota missään muussa erikoisliikkeessä kuin kirjakaupassa ei hyväksyttäisi, sitä, ettei näillä ollut pienintäkään ymmärrystä myymästään tavarasta. Kun muut myyjät yrittivät puhua Hurskaisen kanssa kirjallisuudesta (mistä muustakaan kirjallisuusihmisen kanssa voi kirjakaupassa puhua?), synnytti se hänessä lähinnä vaivautuneisuutta. Hänen teki mieli moittia työtovereitaan – ”Etkö häpeä?” Moitteet jäivät kuitenkin lausumatta: ”Näin ei sanota. Viitteellinenkin rehellisyys taistelee käytöskoodeja vastaan.”

Toisten ihmisten sivistymättömyyden repostelu julkisesti – vaikka ketään ei mainita nimeltä, voisivat he helposti tunnistaa itsensä, mikäli esseitä lukisivat – saa minut kavahtamaan. Olen aistivinani tekstissä ylenkatsetta, elitistin tuhahtelua jouduttuaan liian läheiseen kontaktiin rahvaan kanssa. Luuleeko tämä Hurskainen olevansa jotenkin parempi ihminen kuin ne, joista kirjoittaa? Millaista kypsymättömyyttä. Moukkamaista sydämen sivistymättömyyttä – ja välinpitämättömyyttä!

[dropcap]T[/dropcap]apa, jolla lukijana suhtauduin Hurskaisen omakuvaan, oli olennaisesti toisenlainen kuin hyväntahtoisuus, jolla olin lukenut Knausgårdia. Miksi?

Ensinnäkin: Hurskainen ei tee samanlaista pesäeroa tekstinsä Hurskaiseen kuin Knausgård Karl Oveen. Ajallista etäisyyttä on hieman, mutta Hurskainen tuntuu yhä seisovan kuvailemiensa ajatusten ja tunteiden takana. Alentuva tapa, jolla hän suhtautuu muihin kirjakioskin myyjiin, tuntuu olevan kirjoittajassa edelleen läsnä. Välinpitämättömyyden fokus on muissa, ei kirjoittajassa itsessään. Toisten huonoudessa. Surullisissa tavoissa, joilla nämä lukevat tai eivät lue, ymmärtävät tai eivät ymmärrä kirjallisuutta, eivät piittaa siitä. Tämä sitoutumisen aste tekee kertojasta aidomman. Hurskaisen ja Hurskaisen välillä on samuuden kytkentä, jollaista Knausgårdin ja Karl Oven välillä ei ole.

(Tässä on tietenkin huomautettava, että tiedostan täysin esseekertojan ja kirjoittajan välisen eron. Kuka tahansa kirjoittaja voi minkä tahansa tekstin kohdalla paeta sen väittämän taakse, että lopulta kyseessä on pelkkä poseeraus. Teksti oli harkittu asetelma, jonka tarkoitus oli tuoda valoa tähän­ja­tähän aiheeseen, ja myös kertojan ääni oli mietitty tarkkaan. Ajattelen tietenkin asioista laajemmin ja monisyisemmin kuin kirjoitin, olihan aihekin rajattava. Ja niin edelleen. Poseeraus, tai esseepersoona, kuten ilmiötä on nimitetty, ei kuitenkaan vapauta kirjoittajaa sitoumuksesta, eikä kirjoittajan jaloinkaan intentio pelasta tunnistamattomiin kätkettyä ironiaa siltä, mitä tekstissä todella sanotaan. En muutenkaan suhtaudu Välinpitämättömyyteen erityisen ironisena kirjoituksena vaan otan sen tekijän vakavasti.)

Sitoumuksen asteen lisäksi – ja siihen liittyen – Hurskaisen ja Knausgårdin kirjoittajapositioita erottaa suhtautuminen itseen ja toisiin. Hurskainen näyttää itsensä parempana kuin muut kirjoituksessa esiintyvät henkilöt, eikä siksi ole omiaan herättämään sympatioitani. Knausgårdin Karl Oveen kohdistama raaka katse sen sijaan asemoi tämän huonommaksi kuin useimmat monet muut tekstin henkilöistä. Tai oikeammin: hän vain kuvailee, ei niinkään arvostele. Karl Ove on Taisteluni-­teoksen tarkimmin kuvattu hahmo ja paljastuu siten rujommin ja alastomampana kuin useimmat muut. Tämä tekee Knausgårdista kirjoittajana sympaattisen. Tunnistan omaa lukuasentoani määrittävän muillekin kirjoittajille asettamani vaateen nähdä hirsi omassa silmässä ennen kuin puuttuu roskaan lähimmäisensä silmässä. Knausgård täyttää tämän vaatimuksen, kun taas Hurskainen keskittyy lähimmäisensä roskaan.

Onko Hurskainen siis huonompi kirjoittaja tai ehkä jopa huonompi ihminen kuin Knausgård?

Ei. Päin vastoin. Kirjoittaessaan toisista hän sitoutuu tekstiinsä ja paljastaa itsensä paljon raaemmin ja tiukemmin kuin sisään päin kääntynyt Knausgård ikinä. Hurskainen on huonoudessaan läsnä, Knausgård on huonoutensa ulkoistanut. Hurskainen toteuttaa taiteelle asettamaani rehellisyyden ideaalia paljon suoremmin kuin norjalainen kollegansa, itseään säästelemättä.

Hurskainen ei varmaan ole sen huonompi ihminen kuin kuka tahansa. Kun analysoin lukukokemustani edelleen, joudun tunnustamaan, ettei Välinpitämättömyyden minussa herättämä tunnereaktio johtunutkaan viime kädessä hänen osoittamastaan ylenkatseesta tai erinomaisuuden tunteesta. Tai jos johtui, niin siksi, että ylenkatse ja paremmuudentunne olivat omiani. Kavahdan Antti Hurskaisessa omaa huonouttani, niitä piirteitä, joita olen oppinut kätkemään ja joista pyrin vaikenemaan pahasti päihtyneenäkin.

Ennen kaikkea suivaannuinkin siitä, että Hurskainen lausui ääneen jotakin, minkä sanomisen olen oppinut kieltämään itseltäni. Hän rikkoi sääntöä, jonka samalla kirjoitti näkyville: ”Näin ei sanota. Viitteellinenkin rehellisyys taistelee käytöskoodeja vastaan.”

[dropcap]M[/dropcap]itä kaikkea käytöskoodien alle piilotetaan? Ylenkatsetta, halveksuntaa, ärtymystä, väkivaltaisia impulsseja. Tunnekylmyyttä. Sitä, ettei toinen tai hänen asiansa kiinnosta. Minäkin olen misantrooppi. Inhoan ihmisiä monissa tilanteissa ja monista syistä. Yksityiskohdista joudun tässä vaikenemaan, ja vaikenemiseen on painavat syynsä. Inhoamisen lisäksi pidän ihmisistä ja välitän heistä. Toivon heille hyvää. En tahdo loukata heitä, en tahdo pahoittaa kenenkään mieltä pelkän rehellisyyden saati jonkin vähäpätöisemmän syyn vuoksi. Satuttamisen on aina oltava todella hyvin perusteltua.

En suoraan sanottuna itsekään haluaisi tietää, mitä kaikkea minusta ajatellaan.

Käytännöllinen puoli: Jos ystäväni tietäisivät, mikä kaikki heissä on silmissäni vastenmielistä ja typerää, jos he tietäisivät yksityiskohtia myöten, mitä heistä ajattelen, saisin pian olla yksin tai ainakin heidän kanssaan yhdessä oleminen muuttuisi perin haastavaksi.

Käytöstavoista, synkkien mielenliikahdusten peittelemisestä rakentuu banaali hyvyys, se sivistyksen pintakerros, joka mahdollistaa päällisin puolin harmonisen yhteiselämän, joltisenkin yhteiskuntarauhan. Jopa läheisimmät ihmissuhteet kuten parisuhde vaativat toimiakseen sen, ettei aivan jokaista vastenmielisyyden tuntemusta pureta sanoiksi.

[dropcap]Ä[/dropcap]lkäämme unohtako jo mainittua häpeää, vuosisatoja vanhaa häpeän kulttuuria, joka ylläpitää ulkokultaisuutta vaativia käytöstapoja. Se perustuu olennaisesti nähdyksi tulemisen synnyttämään itsetietoisuuteen. Se eroaa katumuksesta siten, että kadumme tekojamme, kun taas häpeämme kohdistuu itseemme tai sitten koemme myötähäpeää toisen puolesta. Häpeämme ihmistä.

Mitä tapahtuukaan, kun häpeä laimenee kulttuuristamme ja korvautuu ylevämmillä periaatteilla, kuten totuudellisuudella, ilmaisunvapaudella ja hokemalla jokaisen tuntemusten yhtäläisestä arvokkuudesta? Seuraa entistä uskaliaampaa sisimpänsä, tunteidensa ja alhaisuutensa paljastamista. Tietoverkkojen vihapuhe on juuri tätä: kirjoittaja, joka ei joudu seisomaan sanojensa takana aitona ruumiillisena ihmisenä ja koko olemuksellaan, ei alistu toisten katseille eikä siten joudu häpeämään. Näyttöpäätteen ja näppäimistön taakse piiloutuva ja sieltä esille purkautuva sielun mustuus on rumaa luettavaa. Siinä ei ole mitään nähtävää; ei ainakaan enää mitään taiteessa paljastettavaa, sillä viheliäisyys on kirjoitettu jo ilmi, se on lukemattomia kertoja vuodatettu julkisille alustoille kenen tahansa luettavaksi. Ehkä sisäisen rumuuden purkaminen tekstiksi ei olekaan kovin kiinnostava kirjallinen projekti. Se on jo tehty. Kaikki on levällään auki. Miksi liittyisin rumuuden muutenkin liian äänekkääseen kuoroon?

[dropcap]T[/dropcap]ietyistä ajatuksista ja tunteista vaikenemisella on myös syvyysulottuvuutensa. Tahdon näyttää toisille persoonan, en sieluani. Ei kaikki piilossa pitämäni ole rumaa. On myös herttaista lapsellisuutta, on rakkautta, innostuneisuutta pienistä asioista. Hirviöiden lisäksi piilottelen kuoreni alla bambeja ja leppäkerttuja. Mutta se, mitä en paljasta, on omaani, ainoa todella yksityinen alueeni.

Juuri yksityisyys, salaisuus, tekee meistä vapaita subjekteja toisillemme. Ihmisiä. Kun näen toisen ihmisen, tiedän että hän kantaa sisällään salaisuuksia. Hän on syvä ja tuntematon. En tunne hänen perimmäisiä vaikuttimiaan, en tiedä, mikä häntä liikuttaa ja miten hän mihinkin reagoi. Hän voi tehdä niin tai näin tai olla tekemättä. Hän on silmissäni vapaa ja arvaamaton, ja siksi en voi pitää häntä pelkkänä koneena tai välineenä. Siksi voin esimerkiksi rakastaa häntä.

Suuret merkitykset kasvavat hiljaisuudessa. Jean-Paul Sartre on Inhossa kirjoittanut, miten mielikuvien ja elävien muistojen kertominen itselleen tai muille muuttaa kokemuksen kuolleiksi sanoiksi, esineellistää ja vieraannuttaa muiston kokijastaan: ”Jäljelle on jäänyt vain sanoja. Saattaisin yhä kertoa kaikenlaista ja kertoa hyvin […] mutta jutuistani saisin silti esille vain rungot. Kysymys on henkilöstä, joka tekee noin tai näin, mutta minä se en ole, minulla ei ole hänen kanssaan mitään yhteistä.” Häntä ennen muun muassa Søren Kierkegaard on vastustanut merkityksellisten asioiden suoraa jakamista. Intohimosta on puhuttava epäsuoran esityksen avulla, muu olisi jopa mahdotonta: ”[J]okainen mieleenpalautus on salaisuus. […] Se, mikä näyttää julkisuudelta, on vain kuvitelmaa.”

Kierkegaardin salaisuuksien ja epäsuoran esittämisen puolustuksessa on erityinen vakuuttava piirteensä: hänen jokseenkin koko ihmisyyttä avaava tuotantonsa näyttää syntyneen sisäisen, tekstissä nimenomaan vaietun tuskan ympärille. Vastaavalla tavalla Federico García Lorcan tuotannon on väitetty olevan hänen oman intohimonsa kätkemistä. Sielukkain ja väkevin teksti näyttääkin syntyvän sielun piilottamisesta.

[dropcap]P[/dropcap]aljastamatta jättämisellä on myös esteettiset ulottuvuutensa.

Thomas Mann, muistaakseni, on todennut etäisyyden olevan hyvän tyylin edellytys. Kun jokin ongelma riivaa ja ahdistaa kirjoittajaansa, siitä ei ole oikea hetki tehdä taidetta. Hyvin pystyy kirjoittamaan vasta, kun aihe on jo ironisen etäisyyden päässä ja kun sitä pystyy tarkastelemaan nimenomaan teoksen materiaalina. Useimmat henkilökohtaiset kokemukseni puoltavat väitettä: kaikkein banaaleimmat runoni olen kirjoittanut myrskyn silmässä, päälleni kaatuvien tunteiden heittelemänä, näkemättä ja ymmärtämättä mikä kokemuksessa on suurta ja mikä pientä.

Elämästään taideteosta rakentanut Oscar Wilde kirjoittaa Dorian Grayn muotokuvan aloittavissa aforismeissaan: ”Taiteen tavoite on paljastaa taide ja piilottaa taiteilija. Taiteilija on kauneuden luoja.” Tämä on romaanin kantava teema. Taidemaalari, joka kertomuksessa maalaa nimimotiivina olevan muotokuvan, kieltäytyy sen esillepanosta, koska: ”Olen pannut tähän liikaa itseäni.” Mallina toiminut nuorukainen Dorian Gray tekee elämästään kauniin kätkemällä ja torjumalla sielunsa rumuuden. Hänen ensirakkautensa kohteena oleva näyttelijätär puolestaan pilaa suorituksensa näyttämöllä, kun päästää henkilökohtaiset, todelliset tunteensa vuotamaan esitykseen.

[dropcap]J[/dropcap]a kuitenkin… kätkeminen paljastaa. Mitä enemmän Dorian Gray yrittää piilottaa rumuuttaan, sitä varmemmin se tihkuu hänen ihonsa pinnalle. Vaikka hän säilyttää kauneutensa, kaikki näkevät, että hänessä on jotakin pielessä. Hänestä juoruillaan. Kierkegaardin vaiteliaisuus, hänen epäsuoran ilmaisemisen ja intohimon filosofiansa huutaa ilmi sitä, minkä hän elämässään kieltää itseltään. Itse asiassa koko hänen tuotantonsa avautuu lopullisen ymmärrettäväksi vasta, kun tunnemme hänen elämäntarinansa. Lorcan sisuksissa ulvova duende ei jäänyt kätköön hänen teoksissaan eikä elämässään: me tunnemme hänen salaisuutensa – jota emme tuntisi, jos hän ei olisi yrittänyt piilottaa sitä runoihinsa ja näytelmiinsä.

Ehkä suurin taide nouseekin tästä dialektisesta jännitteestä: Peittäen paljastamisesta, paljastamalla peittämisestä. Vain jännitteessä kirjallisuus tai muu taide – tai ihminen – voi todella elää. Vain jännitteessä, mieluiten paradoksissa, tapahtuu liikettä. Niin keskivertoon kuin äärimmäisyyksiinkin päätyminen on kuollutta ajattelua, johonkin päättynyttä. Elämä tapahtuu löytymättömässä paikassa, tutkimisessa, alituisessa liikkeessä. Siinä, etten edes tiedä, miten paljon voin tai pitäisi kirjoittaa itsestäni tai ihmisestä.

Olisiko niin, ettei taiteen tarkoitus olekaan tavoitella totuutta vaan totuuden paljastamista. Kirjallisuus tapahtuu esiripun repeytymisessä, ei siinä, mitä toiselta puolelta tulee näkyviin. Taideteos on repeävän kankaan ääni.

*

Kirjallisuutta:

  • Martin Heidegger: Taideteoksen alkuperä. (Der Ursprung des Kunstwerkes, 1936). Suomentanut Hannu Sivenius. Taide, 1998.
  • Antti Hurskainen: Välinpitämättömyys. Kokoelmassa Välinpitämättömyys. Savukeidas, 2016.
  • Søren Kierkegaard: In vino veritas (1845). Suomentanut Torsti Lehtinen. WSOY, 1996.
  • Karl-Ove Knausgård: Taisteluni 1–6. (Min kamp 1–6, 2009−2011). Suomentanut Katriina Huttunen. Like, 2011−2016.
  • Jean-Paul Sartre: Inho (La nausée, 1938). Suomentanut Juha Mannerkorpi. Tammi, 1964.
  • Oscar Wilde: Dorian Grayn muotokuva (The Picture of Dorian Gray, 1891). Suomentanut Jaana Kapari-Jatta. Otava, 2009.