Ranskalaisen Coralie Fargeat’n hienossa scifielokuvassa Reality+ (2014) ihmiset valitsevat oman ulkomuotonsa vastaamaan yleisiä malli-ihanteita. He tapaavat toisiaan niskaan asennetun sirun tuottamina avatareina, heijastumahahmoina. Kasvot ja vartalot ovat kuin tekoälyn luomia keskiarvoja muotilehtien kuvastoista.
Päähenkilö Vincent ei muiden tapaan ole tyytyväinen ulkomuotoonsa, vaan luo itsestään avatarin, jollainen haluaisi olla. Näin tekee myös lähikahvilassa työskentelevä Stella, jota Vincent ei uskalla pyytää ulos. Hologrammihahmoina he kuitenkin uskaltautuvat lähtemään keskenään treffeille.
Digitaalinen projektio kuitenkin särkyy kaiken aikaa. Todelliset ihmiset tulevat heijastumien alta esiin, ja näin he oppivat pelkäämään omaa inhimillistä itseään. Sileän pinnan särkyminen ja totuuden paljastuminen muuttuu painajaiseksi.
Fargeat’n elokuva tuli mieleeni, kun luin Guardianista lastenkirjailija ja -kuvittaja Ged Adamsonin haastattelua maaliskuussa 2025. ”Kuvittele, että pyydät ChatGPT:tä luomaan piirustuksen, joka näyttää lapsesi tekemältä sen sijaan, että pyytäisit lasta itseään piirtämään sen. Ja kiinnität sen sitten jääkaapin oveen. Hirvittävä ajatus, eikö totta?” Adamson kommentoi.
Ehkä tekoäly tekisi viivat suoremmiksi, ihmiset ihmismäisimmiksi ja värit tasaisemmiksi, mutta jättäisi suloisia pieniä virheitä sinne tänne. Suloisia ne eivät olisi itsessään vaan lapsen tekemän piirustuksen viitekehyksessä. Ihastelisimme lapsen taitoja ja rakastaisimme hupsuja virheitä.
Vielä se tuntuu hirveältä, mutta kenties tulevaisuudessa tilanne on päinvastainen. Ehkä emme kehtaisi pitää lapsemme piirroksia jääkaapin ovessa, vaan pyytäisimme tekoälyä tekemään paremman tilalle.
Aivan kuten Vincent ja Stella, pelkäisimme toisten arvioivaa katsetta. Olisimme mieluummin katseelta suojassa tekoälyn luomaan hahmottomaan ihannekuvaan kietoutuen.
”Tämänhetkinen tekoäly on tilastotiedettä steroideilla”, tutkija ja kuvataiteilija Tomi Slotte Dufva toteaa päätoimittamani Kirjailija-lehden vierailijakolumnissaan vuoden 2024 lopussa. ”Tekoäly on loistava löytämään keskiarvoja kaiken väliltä, ja siksi myös hyvä imitoimaan asioita.”
Myös tekoälyn keskiarvoistaminen tapahtuu generatiivisesti ja steroideilla. Kehittäessään itseään se tarvitsee jatkuvasti parempaa materiaalia, ja mikäli se ei sitä saa, se jää kehittämään itseään omilla tuotoksillaan – materiaalilla, joka kasvaa eksponentiaalisesti vapaassa internetissä kaiken aikaa.
Tämä tarkoittaa sitä, että generatiivisen tekoälyn käyttämä aineisto on peräisin sen omista aiemmista luomuksista. Se johtaa eräänlaiseen metamimeettisyyteen, joka johtaa yhä generoituvan materiaalin kautta itsensä jäljittelyyn. Ja kuten sisäsiittoisuudessa usein käy, tulokset harmaantuvat ja keskiarvoistuvat.
Poikkeuksellinen erinomaisuus kaikkine inhimillisine epäloogisuuksineen loistaa poissaolollaan, ja taideluoman olemassaolo silottuu kuin Fargeat’n elokuvan ihmiskuvaelmat: pääosin vailla rosoa, mutta välillä sähköisesti värähtävinä, ehkä kuusisormisina, kuitenkin geneerisinä ja siksi valitettavan tylsinä.
Näkökulma puuroutuu. Pariisilaiset taiteilijat käyttivät suurten teosten loputtomasta kavalkadista termiä ”le genre chef-d’œuvre”, kääntyköön se vaikkapa tyypilliseksi mestariteokseksi. Voidaan ajatella, että loistavien teosten metamimesiksessä, liioitellun ja siloitellun täydellisyyden loputtomuudessa, ei löydy enää samanlaista vaikutusta kuin yksittäisestä poikkeuksesta.
Kielimallien kehitykselle olennaista on saada mahdollisimman laadukasta ja tuoretta materiaalia, jotta kone pysyisi hengissä – jotta se tuottaisi jotain, joka ei olisi vanhan loputonta toisintoa. Sellaista, josta vain kiehtovat säröt katoavat kuin Fargeat’n elokuvassa. Ongelmaksi jää se, että laadukas uusi teksti, kuva tai ääni maksaa. Tai sen pitäisi ainakin maksaa.
Taide ja ajattelu ovat tekoälyllekin bensaa ja materiaalia. Eikä edes vain bensaa ja materiaalia, vaan koko tuotantoväline.
En ole marxilainen, mutta saatan vilkaista mitä pääoman ja tuotantovälineiden suhteesta on aiemmin kirjoitettu.
Olennaista on ymmärtää, että loputtoman ja kaikkialla läsnäolevan mediaympäristön myötä tekijänoikeudellinen materiaali on noussut yhdeksi tärkeimmistä tuotantovälineistä tekoäly-yhteiskunnassa. Nyt se on tekijöiltä varastettu ja valjastettu harvojen omistamien koodirakennelmien syöttömateriaaliksi.
Ja toisin kuin teollisen yhteiskunnan murroksessa, jossa työläiset saivat sentään jonkinlaisen korvauksen työstään, tämä rakennelma on toteutunut täysin korvauksetta. Yksilön työ valjastetaan yksilön työn korvaamisen työkaluksi, eikä siitä edes makseta.
Voidaan ajatella, että tekijänoikeussuojattu teksti-, kuva- ja vaikkapa musiikkimateriaali edustaa uuden aikakauden tuotantovälinettä – joku toinen voisi julkeasti verrata taideteoksia myös alkutuotannon raaka-aineisiin. Toisaalta se on myös tekoälyn ylivoimaisesti suurin pääoma. Tulee mieleen siirtomaahistoria, materiaalin Kongo tai työvoiman Kiina.
Käytännössä tekoäly ei olisi mitään ilman sen sisäänsä syömiä materiaaleja, inhimillisen kulttuurin tuotoksia, joista suurin osa on tekijänoikeussuojattua.
Teknomiljardöörit vähät välittävät liberalismin yhdestä ytimestä, yksilönvapauksiin kuuluvasta omistusoikeudesta, jos kyse on taiteilijoiden tekijänoikeuksista.
The Atlantic ja The Guardian nostivat maaliskuussa 2025 esille venäläistaustaisen Library Genesis -piraattisivuston vaikutuksen sosiaalisen median jättiyritys Metan omaan tekoälyyn. Mark Zuckerberg antoi yritykselleen luvan käyttää miljoonia kirjoja varastaneen venäläissivuston materiaaleja oman tekoälynsä koulutukseen.
Kyse on ensisijaisesti tekijänoikeusrikkomuksesta, kuten moni kirjailija on ehtinyt jo huomauttaa. The Atlanticin maaliskuussa julkaisema LibGenin materiaaleja luotaava hakukone on myös harvinainen kurkistusikkuna. Kirjailija voi itse tarkistaa oman teoksensa varkauden, todistaa rikoksen.
Testasin itse konetta suuresti arvostamani kirjailija Johanna Sinisalon nimellä. LibGenistä löytyi 15 nimekettä: kaikki englanniksi käännetyt sekä teoksia tšekiksi, ranskaksi, unkariksi ja espanjaksi. Hassua kyllä, suomenkielisiä teoksia sivustolta löytyy harvakseltaan.
Eikä siinä kaikki. Esseisti Maris Kreizman kirjoitti maaliskuun lopussa 2025 LitHub-portaalissa, että varastettujen kirjojen joukossa oli myös vielä julkaisemattomia teoksia. Esimerkkinä hän käytti omaa vasta heinäkuussa julkaistavaa teostaan I Want to Burn This Place Down.
Ironista kyllä, juuri Venäjä on klassinen tekijänoikeuskysymysten rikospaikka. Mahdollisesti tänä päivänä myös tarkoituksellisesti. Silläkin on perinteensä.
Neuvostoliitto ei koskaan liittynyt niin kutsuttuun Bernin yleissopimukseen (1886), jonka perusajatuksena on ollut taata taiteilijoille sama suoja kuin minkä kotimaiset tekijätkin kussakin maassa saavat. Neuvostoliitto liittyi vasta vuonna 1973 kansainväliseen Universal Copyright Convention -sopimukseen, jolloin tekijänoikeus syntyi myös reaalisosialismissa. Ainakin nimellisesti.
Vieläkin ironisempaa on se, että Yhdysvallat allekirjoitti Bernin sopimuksen vasta vuonna 1989.
Voidaan tietysti ajatella, että taidetta toisintavat tekoälyt tekevät valtavan palveluksen ihmiskunnalle. Ne muistavat ja antavat käyttöön koko maailmanhistorian tähänastisen kulttuurituotannon ja jalostavat siitä käyttäjän haluaman pienen siivun uutena versiointina.
Kuka tahansa voi tehdä mitä tahansa. Taidot eivät juuri ole esteenä, luovuuden puutekin huomattavan paljon vähemmän kuin aiemmin. Vaikka soitto- ja sävellystaitoni rajoittuvat kolmen soinnun punkrämpytyksiin, sain itse tehtyä tekoäly Sunoa testatessani Radio Novan soittolistamusiikilta kuulostavia hittikimaroita vain muutamassa tunnissa.
Kuvatekoäly Midjourney taas alkaa jo kaivata uusia steroideja, sillä harjaantunut silmä tunnistaa sen käyttämät parametrit itse kuvasta. Tekoälyn tuottaman materiaalin tunnistamiseen tarvitaan yhä parempaa lukutaitoa ja kontekstien ymmärtämistä, toisin sanoen sivistystä. Tekoälyn kehittäminen puolestaan vaatii luovan työn korvattavuutta, toisin sanoen lupapohjaista sopimuslisenssijärjestelmää. En millään jaksa uskoa siihen, että jokin mahti maailmassa pystyisi enää estämään taideteosten varastamisen tekoäly-yhtiöiden käyttöön, ellei teosten käyttöä ole jonkinlaisessa kollektiivisessa järjestelmässä korvattavissa.
Jos Maris Kreizmanin vasta heinäkuussa julkaistava I Want to Burn This Place Down on jo Metan tekoälyn koulutusmateriaalina, miksei kaikki muukin jo olisi?
Kehitys on ollut niin nopeaa, että se hakee jo seuraavia askelmerkkejään. Kuten sanottua, tuotantokoneisto on jo syrjäyttänyt työläisen ja myynnin keskiportaan, ja syrjäyttää pikkuhiljaa sisällöntuottajan. Jakelu on liimautunut tuotannon kanssa yhteen, ja automaatio ohjaa kumpaakin saumattomasti. Seuraava askelkin on jo otettu.
Maksulliset robotit kuuntelevat Spotifyta, luultavasti lukuaikapalvelujakin, jolloin kuluttajaakaan ei enää tarvita. Tanskassa 53-vuotias mies tuomittiin vuonna 2024 vankeuteen rakennettuaan valtavan bottiarmeijan kuuntelemaan omaa musiikkiaan Spotifyssa.
Pahimmillaan siis tekoäly rakentaa verkoista kokonaisuuden, jossa tarjonta ja kysyntä kohtaavat järjestelmän sisällä. Saammeko uuden talousjärjestelmän, jossa tuotanto määrittelee kysynnän tarpeen ja kysyntä on osa tuotantoa? Mitä nopeammiksi verkot ja prosessorit kehittyvät, sen vähäisemmäksi käy tarve ihmistekijälle tai ihmiskuluttajalle.
Scifin vanhat dystopiaskenaariot pikselisestä tulevaisuudesta eivät toteudu. Päinvastoin. Kaikki muuttuu liiankin silotelluksi, kiiltäväksi pinnaksi, joka osaa keskustella miellyttävästi. Jää vain kysymys siitä, mitä ihmisellä on tehtävänä ja mitä ihmiselle on tehtävä.
Coralie Fargeat’n Reality+:lla on humaani sanoma. Paljastuu, että Vincent ja Stella ovatkin naapureita, jotka ovat vilkuilleet toisiaan ollessaan vain aitoja itsejään, mutta eivät ole tunnistaneet toisiaan avatarien takaa.
Lyhytelokuvassa ihmiset kyllästyvät valheeseen ja haluavat nähdä toisensa ihmisinä. Onko liian optimistista ajatella näin tekoälyn luomien sisältöjen suhteen? Riittääkö meille koneen pintapuolinen kuva ihmisyydestä vai osaammeko rajoittaa tekoälyn käytön vain työkaluksi? Korvaammeko taiteilijantyön menetykset, vai pidämmekö aikamme tärkeintä inhimillistä työtä niin vähäpätöisenä, että tyydymme sen klooneihin?