Etusivulle
0,00 €
Helsinkiläisen Q-teatterin parhaillaan esittämä sovitus Dostojevskin Rikoksesta ja rangaistuksesta tuo ajattoman tarinan onnistuneesti nykypäivään, kirjoittaa esseisti ja suomentaja Tuukka Sandström. Vallankäytön mystifioinnin, sovituksen ja armon teemat tarjoavat nykykatsojalle osuvaa pohdittavaa.
Kaunokirjailija tai kääntäjä käsittelee sanoja eri tavoin kuin luonnontieteilijä, tutkija tai tietokirjailija. Runon kääntäjän on harkittava, onko mielekkäämpää löytää tekstissä esiintyvälle eläinlajille tai kasville täsmällinen tieteellinen termi vai valita epätarkempi ilmaisu oikeanlaisen mielikuvan välittämiseksi, kirjoittaa runoilija ja suomentaja Kai Nieminen.
Bianca Censorin paljastava pukeutuminen ei välttämättä ole merkki hänen alistetusta asemastaan, kuten monet toimittajat ovat tulkinneet. Kulttuurisen äänentutkimuksen dosentti Taina Saarikiven mukaan media on sivuuttanut tapauksessa olennaiset kysymykset luokasta, epänormatiivisesta seksuaalisuudesta, itseilmaisusta, taiteesta ja tirkistelystä. Kohu on hänen mukaansa esimerkki naisen ruumiiseen ja seksuaalisuuteen yhä kohdistuvasta voimakkaasta normittamisesta.
Arthur Schopenhauerin vastikään suomeksi ilmestynyt Tahdottoman tietämisen autuus sisältää Maailma tahtona ja mielteenä -teoksen estetiikkaa käsittelevät osat. Kirjailija ja toimittaja Jussi K. Niemelä ruotii esseessään Schopenhauerin käsityksiä neroudesta, taiteesta, keskinkertaisista ”poropeukaloista” ja havaitsemisesta.
Englannin kielen suosiminen Suomessa ei ole todellista kansainvälisyyttä, vaan yhden kielen ja yhdenlaisen ajattelutavan valta-aseman pönkittämistä, esittää kielitieteilijä ja tietokirjailija Janne Saarikivi. Suomenkielinen sivistysfilosofia ja periferioiden tutkimus auttaisivat meitä ymmärtämään ympäröivää todellisuuttamme nykyistä paremmin.
Helluntailaisten leirien hauskinta komediaa olivat ”missikilpailut”, joissa miespuoliset ohjaajat pukeutuivat naisiksi. Esitykset naurattivat kaikkia paitsi uskonyhteisöstä sittemmin eronnutta Markus Niemeä. Hän esittää sukupuolta, stereotypioita, komiikkaa ja valtaa käsittelevässä esseessään, etteivät miesten ja naisten komiikkaan päde samat hauskuuden mittapuut.
Puolalainen runoilija ja kuvittaja ariel rosé keskustelee eri maissa elävien ukrainalaisten kanssa heidän monesti kipeästä ja monimutkaisesta suhteestaan venäjän kieleen. Fragmentaarinen, rohkea essee on sukellus ukrainalaisen kulttuurin samanaikaisesti ikivanhoihin ja päivänpolttaviin kielikysymyksiin: kielen ulottuvuuksiin ja arvoon, pakollisuuteen ja vapaaehtoisuuteen, monikielisyyteen ja identiteettiin.
Taiteen sananvapautta suojelevat laki ja kansainväliset suositukset. Mahdollisuus tahattomasta syyllistymisestä kulttuuriseen omimiseen kuitenkin aiheuttaa kirjoittajalle leimatuksi tulemisen pelkoa ja itsesensuuria, jotka itsessään murentavat sananvapautta, pohtii kirjailija, luovan kirjoittamisen opettaja Kati-Annika Ansas esseessään.
Populaarimusiikki ei pysty enää luomaan uusia, laajoja vastakulttuurin muotoja, vaan pikemminkin ”swiftieiden” kaltaisia yksittäisiin idoleihin leimautuvia faniyhteisöjä. Legendaarinen Oasis antoi aikoinaan lupauksen rockin kyvystä uudistaa kulttuuria. Yhtyeen paluu on silti yksi nostalgiatrippi muiden joukossa, kirjoittaa esseisti, suomentaja Tuukka Sandström.
Filosofi Susan Neimanin mielestä vasemmistolainen identiteettipolitiikka ei pohjimmiltaan ole vasemmistolaista, sillä se sivuuttaa valistuksen periaatteet eriarvoisuutta käsitellessään ja nostaa etusijalle vähemmistöjen kollektiiviset traumakertomukset. Esseisti, kriitikko Herman Raivion mukaan ihmisten arvioiminen ensisijaisesti identiteettiryhmänsä jäseninä on ongelmallinen ilmiö suomalaisessakin kulttuurikeskustelussa. Essee on julkaistu ensi kerran heinäkuussa 2024 Särön numerossa 52–53.